Ensikertalainen kiven sisässä, osa 2: Älä kysele, poliisi kyselee!

Ensikertalainen kiven sisässä on tositarina noin kolmekymppisestä miehestä, joka joutuu elämänsä ensimmäisen kerran tekemisiin virkavallan kanssa, ja tuomitaan rikoksistaan kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Kirjoituksen ei ole tarkoitus millään tavoin kehua, retostella tai edes puolustella miehen tekoja. Tarkoitus on kertoa elämästä muurien sisäpuolella, ensikertalaisen silmin. Ensikertalaisen tarina jatkuu Metropoli.netissä sunnuntaisin.

Ensikertalainen kiven sisässä, osa 2

Joillekin voi sopia, että tekee niska limassa töitä ja vihdoin pitkän raatamisen jälkeen saa hankittua vanhempien takaaman pankkilainan turvin auton ja ahtaan asunnon. Mun juttu se ei ole. Se perus yhdeksästä viiteen –elämä ei vaan sovi mulle. Elämään kuuluu jännitys, ja vapaus siitä, että saa itse päättää mitä tekee ja milloin tekee.
Omalla kohdallani tuntui siltä, että elämäni alkoi vasta täytettyäni kolmekymmentä. Tuon merkkipaalun jälkeen olenkin elänyt varmasti useammankin perusduunarin edestä, ja meno on ollut välillä sen mukaista. Silti en vaihtaisi mitään pois. En edes tässä tilanteessa.

Päivä 2

Toinen yö poliisivankilan sellissä oli kuin toistoa ensimmäisestä. Paperilakanat kahisivat, ja pimeyttä oli turha toivoa. Liekö poliisin pehmitystaktiikkaa, tai välinpitämättömyyttä ilmaston lämpenemisen suhteen, mutta valot paloivat jälleen kellon ympäri. Aamu tuntui olevan jossain todella kaukana, ja armahtava uni saavuttamattomissa. Ovessa olevan luukun avautuminen kertoi uuden päivän alkaneen, kylmän puuron ja lämpimän mehun toimittaessa aamiaisen virkaa.
Noin puolen päivän tietämillä selliini saapui tutkija, jonka tunnistin toiseksi niistä siviilipoliiseista joihin tutustuin jo edellisenä päivänä lentokentällä. Hän kertoi että minut on pidätetty ”syytä epäillä” –verukkeella. Enempää selittelyitä ei sitten irronnutkaan, ja sellin ovi sulkeutui jälleen. Pää täyttyi taas ajatuksista, joiden sisältö pyöri sekavan karusellin lailla. Iloisten eläinhahmojen tilalla tässä karusellissa esiintyivät ystävät, tuttavat ja omaiset.

Päivä 3

Ensimmäinen yö pimeydessä. Vihdoinkin joku oli löytänyt valokatkaisijasta myös sen asennon joka sammuttaa valot. Pimeys tuntui yli kahden vuorokauden valon jälkeen autuaalta. Vaikka hämärä saikin ehkä kehon rauhoittumaan nukkumista varten, ei uni kuitenkaan tullut. Ajatukset tiivistyivät vielä pienemmäksi kehäksi kuin valojen palaessa. Vaikka kahtena edellisenä yönä olin toivonut hartaasti saavani nukkua pimeydessä, olin helpottunut kun valot viimein syttyivät. Edessä olisi vangitsemisoikeudenkäynti numero yksi.

Tuomio oli tyly. Vetoomuksistani huolimatta vangitsemistani tultaisiin jatkamaan tällä päätöksellä kaksi viikkoa. Yhteydenpitoani ulkomaailmaan rajoitettiin laajennetulla yhteydenpitokiellolla, joka tarkoitti käytännössä avattua postia, ja puheluiden kuuntelemista. Tästä huolimatta läheisen ääni puhelimen toisessa päässä tuntui tulevan läheltä. Paljon lähempää kuin todellisuudessa. Yksi puhelu oikealle ihmiselle antoi uskomattoman paljon voimaa ja lohtua.

Päivä 4

Sain tietää edellisenä päivänä että tapaisin tänään ensimmäistä kertaa kiinniottoni jälkeen läheisen ihmisen. Ajatus tapaamisesta, ja siitä mitä voin hänelle sanoa tai selittää, oli valvottanut aamun tunneille saakka.

Nopeasti nautitun puuron jälkeen oli tarjolla luksusta ulkoilun muodossa. Kokemusta voisi varmasti verrata häkkieläimen arkeen, sillä ulkoilu tapahtui korkeiden betoniseinien sisällä. Hilseilevän maalin peittämä betonibunkkeri tarjosi hieman toisenlaiset näköalat joista olin koko syksyn haaveillut. Thaimaan turkoosinsininen meri ja valkoiset hiekkarannat olivat vaihtuneet räntää vihmoviksi, harmaiksi pilvenriekaleiksi. Masentavista näkymistä ja tylystä säästä huolimatta ulkoiluun luvattu tunti kului nopeasti, eikä selliin ollut vielä ikävä.

Päivällisen jälkeen edessä oli kauan odottamani tapaaminen tärkeän ihmisen kanssa. Tapaaminen valvotuissa oloissa, paikassa joka olisi viimeisiä paikkoja jossa haluaisi läheisiään tavata. Niin paljon olisi sanottavaa, mutta oikeiden sanojen valikoima totaalisen hukassa.

Päivä 5

Yön pituutta venytti jälleen paperilakanoiden perkeleellinen rapina, ja loputtomalta tuntuva känniapinashow. Kun yö vei viimein voiton viereisen sellin apinasta, syttyivät valot aamun merkiksi. Vaikka unen määrä oli taas kerran jäänyt naurettavan ja säälittävän välille, oli hyvä fiilis. Fiilis oli peräisin eilisestä tapaamisesta, eikä edes ilmoitus kuulustelujen jatkumisesta vasta seuraavalla viikolla onnistunut pilaamaan sitä. Viikonlopulla ei sitä paitsi ole kovinkaan suurta merkitystä näissä ympyröissä.
Vartijalla taisi olla hyvä päivä, sillä ruokatarjoilun yhteydessä irtosi sana jos toinenkin.

Päivä 6

Lähes heräämättä mennyt yö hämmensi mieltä aamutuimaan. Mikään muu päivän aikana ei sitten aiheuttanutkaan ihmetystä tai kummastusta. Aamupala, ulkoilua, lounas ja päivällinen. Päivät alkoivat noudattaa pitkälti samaa kaavaa edellisten kanssa. Kaikesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta toistuvat rutiinit toivat elämään jonkinlaista turvaa ja jatkuvuutta.

Päivä 7

Huonosti nukuttu yö ja pyörimisen seurauksena lähes riekaleiksi repeytyneet paperilakanat. Päätin ottaa päivän missioksi saada puristettua vartijalta ehjät petivaatteet.

Lounaalla tarjoiltiin kylmää kasvissosekeittoa, joka nosti mieleen kouluajat ja kiusaamiset. Enää minua ei kiusattu, eikä nenilleni hypitty. Siitä olin pitänyt huolen jo vuosia.

Päivittäinen rutiini tuntui hyvältä, ja pienet asiat kuten suihku, tai vaikkapa uudet paperilakanat riittivät mielialan kohottamiseen. Ne lakanat tuoksuivatkin hyvältä, puhtaalta.

Iltapäivällä edessä oli jälleen uudet kuulustelut, jotka kestivät tällä kertaa huomattavasti edellisiä pidempään. Tulos oli kuitenkin yhtä laiha kuin viimeksikin. Alkuillasta luvassa oli odotettu vierailu. Läheisen ihmisen näkeminen antoi taas uskomattoman hyvänolon tunteen, ja voimia jaksaa. Kunpa voisin joskus antaa samalla tavalla takaisin.

Päivä 8

Yö oli pitkä ja uni pätkittäistä. Ulkoilua, lounas, päivällinen. Ahdistus.
Tieto siitä että seuraaviin kuulusteluihin olisi kolme päivää, ja siitä että joutuisin viettämään jatkossakin 23 tuntia vuorokaudesta sellissäni yksin rutiinien toistaessa itseään päivästä toiseen, saivat sellin tuntumaan entistä pienemmältä. Maailma kutistui.

Päivä 9

Aamupala. Ulkoilu. Lounas. Päivällinen. Jatkuvasti kasvava, ylitsepääsemättömäksi paisuva ahdistus alkoi nostaa päätään. Ilmastointilaitteen tunnista toiseen jatkuva tasainen hurina sai minut tuntemaan itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Tunnit tuntuivat päiviltä.

Kuulustelut

Kuulustelut olivat lähes samanlaisia joka ikinen kerta. Niiden sisältö toisti itseään kuin television kesäuusinnat, vain kesto tuntui vaihtelevan. Kestoon taisi vaikuttaa lähinnä kuulusteltavan yhteistyöhalukkuus, jota tässä tilanteessa ei juurikaan löytynyt.

Painostus oli välillä rankkaakin, ja kuulustelija muutti taktiikkaansa leffoista tuttuun good cop – bad cop –tyyliin. Sillä erolla, että suomalaisen poliisin täytyi esittää molempia rooleja, koska resurssipulasta kärsivällä virkavallallamme ei mitä ilmeisimmin ole varaa käyttää yhden kaidalta polulta eksyneen kovistelemiseen kahden poliisin työtunteja. Fraasi ”älä kysele, poliisi kyselee” tuli varsin selväksi kuulusteluiden edetessä.

Vaikka minulta ei kiinni otettaessa, eikä poliisin kotiini suorittamassa etsinnässä löytynytkään mitään rikoksen tekoon liittyvää, myönsin loppujen lopuksi minuun kohdistuvat rikosepäilyt tosiksi. Kuulustelukertoja oli tuossa vaiheessa takana kymmenkunta. Jos näissä hommissa oli jotain oppinut, niin se milloin puheet on puhuttu ja peli kannattaa viheltää poikki. Olin valmis myöntämään virheeni, kantamaan vastuuni ja kärsimään rangaistukseni.

Lue osa 1 täältä