Vaikka Big Brother on hyörinyt maailmalla jo 11 vuotta, niin meillä Suomessa sitä alettiin esittää vasta vuodesta 2005. Ymmärtääkseni ensimmäisillä tuotantokausilla mukaan pyrki ihmisiä, jotka halusivat aidosti kokeilla kuulansa kestävyyttä suljetuissa oloissa täysin ventovieraiden ihmisten ja kameroiden keskellä, mutta tuoreimmat kaudet ovat osoittaneet, että nyt motiivi taloon pääsemiseksi on silmittömässä julkisuuden himossa. Yksi haluaa lautaisen yläkehonsa pullistamiseksi ilmaista silikonia ja toinen huutokaupata munakarvojaan. Tällä tavalla ansaittua julkisuutta voi hyvin verrata pohjoiskorealaiseen titteleiden jakamiseen, kun siviilipalvelusmiehen näköinen Kim Jong-un (Kim Jong-ilin kersa) nimitettiin kenraaliksi vaikka hän ei ole minkään tiedon mukaan ollut päiväkään intissä. Ennen kentsuksi nimittämistä hän ehti saada ”Loistava toveri” arvonimen, joka kuulemma indikoi yleensä isompiin saappaisiin sulloutumista. 
Kim Jong-unin, kuten ei yhdenkään BB-tähdenkään, kannata nähdä pohjoiskorealaista päiväunta, jossa kaikki julkisuus on hallittavissa ja ohjailtavissa itse haluttuun suuntaan. Vastoin Kim Jong-ilin omaa utopiaa häntä pidetään Pohjois-Korean rajojen ulkopuolella maailman suurimpana pienikokoisena pellenä eikä BB-Elisabethkaan varmasti Kilon elementtivankilaan astuessaan kuvitellut, että syyskuun lopulla kaikki mahdolliset nettisivustot käyvät kuumaa väittelyä siitä, että ulostiko hän päissään sänkyyn vai tulkitsiko BB-Ville pakaroiden välissä vilkkuneet stringit väärin. Vaikka kyseessä olisivatkin olleet vähän paksummasta ja paskanruskeasta narusta kudotut nirunarukalsarit, niin epäilyksen kokkareinen siemen ehdittiin kuitenkin kylvää syvälle jarruraitaan ja hän kantanee kiusallisen pitkään epävirallista BB-kakkapylly-titteliä.

Haluan todistaa olevani pohjimmiltani hyvä ihminen ja kääntää kakkahätähuumoriin ihastuneen kansan kiusallisen huomion BB-Elisabethistä itseeni paljastamalla episodin, joka päätyi aikanaan muokattuna Juoppohullun päiväkirjaankin. Kirjaversiossa satuilin kirjani päähenkilön saaneen terveyskeskuksen vuodeosastolla erittäin laktoosipitoista makaronivelliä, mutta kohtauksen todellisessa esikuvassa syy oli useamman päivän kestänyt tolkuton dokaamiseni ja siitä seurannut äkkipuhdistus.    

Tiesin odottaa pitkää ja unetonta yötä ja sanoinkin silloiselle pienellä paikkakunnalla asuneelle tyttöystävälleni, että menisimme vuokraamaan läjän videoita. Oli sunnuntai-iltapäivä ja suureksi hämmästyksekseni videovuokraamo oli tuulikaappia myöten tukossa. Krapulaiselle kaverille siis vihonviimeinen paikka tulla tönityksi etenkin, kun yksi tällainen töytäisy riitti aiheuttamaan vatsassani samanlaisen muljahduksen kuin elävä tapiiri olisi aloittanut raivoisan ryysäämisen kohti peräaukkoani.
– Tota lähdetääs vetään täältä, sillä nyt mun pitää päästä vessaan, kuiskasin kumppanini korvaan.
    Onneksi hänellä oli avaimet kadun toisella puolella sijainneeseen työpaikkaansa, jonne olin saattanut hänet lukuisina aamuina ja joka kerta hän oli saanut oven auki ilman minkäänlaisia ongelmia. Tällä hädänhetkellä hän kuitenkin sohlasi kuin näkökykynsä juonut rantojenmies turvalukon kanssa eikä saanut ovea auki. Jokainen kunnon kankkusen kokenut tietää, millaista on ohimoissa tihkuva krapulakiukku ja kun siihen lisää vielä korvissa asti kuplivan paskahädän, niin naama alkaa muistuttaa rottweilerin suuhun sullottua vinkulelua. Ehkäpä juuri sen takia tyttöystäväni alkoi tirskua hikiselle steppaukselleni ja ”avaa nyt se vitun ovi” –mutinalleni. Harkitsin jo käyttäväni ex-muijani päätä muurinmurtajana ja meneväni rikotusta ikkunasta hätäpaskalle, mutta kyllästyneenä siihen helvetin lukon sohimiseen ja naurun pidättelyyn komensin akan autoon, ja käskin kaahata kilometrin päässä sijainneelle silloiselle työpaikalleni. Se oli kuitenkin vain toiveajattelua, sillä muutaman sadan metrin päässä sijainneen huoltoaseman kohdalla sain vaivoin kakaistuksi:
– Käänny tonne!
    Kipitin kuin sähköpiiskalla sohittu pingviini vessaan, jossa tapahtui mystinen dominoefekti. Kun minä avasin oven, niin samalla vauhdilla ainoan pytyllisen kopin luukku sulkeutui nenäni edestä. Jos vielä hetki sitten suolessani oli kolunnut peräaukkoa etsivä tapiiri, niin nyt sitä kohti tuntui syöksyvän vesikauhuinen saukkoparvi enkä voinut kuin repiä housut alas ja ampua ensimmäisen lokaräjähdyksen käsienpesualtaaseen. Lietelavuaarilla kykkiessäni huomasin pisoaarin ja sain loistoidean tehdä loput tarpeet sinne. Se oli lopulta lyhytnäköinen päätös, sillä kääntyessäni hanuristani alkoikin lentää sellainen tahdonvastainen timpurinkynän paksuinen maalikynäsuihku, joka ampui Pätkis-suklaapatukka -boordin vessan peiliin, hanoihin, vessakopin oveen, vessakopin ovenkahvaan, kaakeliseinään ja lopulta myös alkuperäiseen maaliinsa eli vielä neitseellisen valkoiseen pisoaariin.

En näe tarpeelliseksi kuvailla, mitä muuta perseeni ehti aiheuttaa ennen kuin seisaaltaan pönttöön kussut kaveri astui pientä pintaremonttia kokeneeseen vessaan, mutta voin kuitenkin lohduttaa BB-Elisabethia: asiasi voisivat olla paljon huonomminkin. Ja tämä koskee myös samassa sängyssä pötköttäneitä asuinkumppaneitasi.

Juha Vuorinen

Aiheet Vuorinen