Kuuba

Vallankumouksellisen Kuuban olen halunnut nähdä. Kuuluisat turistiresortit ovat upeita, mutta niiden sijaan halusin nähdä kuubalaisten elämää – syödä ja viettää yötkin heidän nurkissaan.
Havannaan
Muutaman yön levon jälkeen aikomukseni oli suunnata kauas Itä-Kuubaan eli Orienteen, Santiago de Cuban kaupunkiin. Havannassa olisi nähtävää vaikka vuodeksi, mutta uskoin löytäväni omat paikkani hieman syrjemmältä. Santiagon jälkeen suunnitelmissa oli Viñalesin kylä, eli rauhallista maaseutua Pinar del Rion maakunnassa, läntisimmässä osassa saarta. Aikaa olisi yhteensä kuukauden verran.
Kuubassa hotellit, kuten melkeinpä kaikki muukin, ovat valtion omistuksessa, ja omasta kämpästä huoneen vuokraaminen on luvanvaraista. Näissä yksityismajoituksissa eli casa particulareissa yöpyminen kustantaa Havannassa noin 20 euroa yöltä eli murto-osan hotellihinnoista. Muualla maassa pääsee halvemmalla, eikä käytäntö ole niin tiukka. Yöpaikkaa voi kysellä melkeinpä talosta kuin talosta.
Valuuttaa vaihdettuani astuin ulos Havannan kentän tuloaulasta. Vastassa oli kostean lämmin ilma auringon juuri laskiessa horisontin taakse. Tunnelma oli ekstaattisen mahtava ja minun oli pakko hymyillä. Taksia ei tarvinnut kauan etsiä ja innokkaalla kuskilla oli ilokseni tiedossa montakin majapaikkaa. Halusin Vedadoon, lähelle Havannan keskustaa.
Kun auto pääsi liikenteen sekaan, kuskilta irtosi sokka. Torvi soi, mies kiroili ja näytti ikkunasta käsimerkkejä.
– Amigos, kuski naureskeli ja painoi kaasua.
Fiilis oli jotenkin unenomainen. Ilmassa oli savua ja pärinää. 50-luvun jenkkiautot ja neukkulaiset kuorma-autot veivät huomion ja kohta oli helppo luulla pudonneensa aikaportista johonkin, mitä olen nähnyt vain vanhoissa elokuvissa. Illan hämärtyessä kaupunki kävi vähine valonlähteineen kovin pimeäksi ja ainakin Vedado näytti enemmän kylältä kuin suurkaupungin osalta.
Kuski vihelsi ja patiolle ilmestyi nuori isäntä, joka puhui vesiselvää englantia. Orastava kulttuurishokki helpotti, kun huonekin oli asiallinen. Tyyppi arveli, että suihkusta tulisi juuri sopivaa vettä minulle, joka tulen Suomesta, ”pingviinien maasta”. Vesi olikin lähes yhtä kylmää kuin jääkylmä vesi on Härmässä.

Jetlaagista ei ollut aamulla tietoakaan. Päinvastoin, aamu-unisen rytmi tuntui asettuneen heti kohdilleen. Vaikka en rantalomaa tullutkaan viettämään, oli näin alkuun hyvä hankkia uskottava newcomer-rusketus. Lähdin katsastamaan Playas del Esten hiekkarannan. Floridanlahdelle avautuva ranta olikin itsessään näkemisen arvoinen. Mukavassa seurassa aamupäivä vaihtui huomaamatta iltaan ja nahka kärähti toivottuun malliin.
Santiago de Cubaan
Paikalliseen menoon hieman totuteltuani oli aika lähteä kiertämään saarta. Bussiterminaali oli karttani ulkopuolella. Ajattelin kyydin järjestyvän helposti, mutta puolessa tunnissa alkoi tuskan hiki tulla pintaan. Aamuinen liikenne oli yllättävän verkkaista ja ne vähätkin autot olivat valmiiksi täyteen ahdettuja.
Rinkka selässä talsien kysyin paikallisilta neuvoa. Huomasin ihmisten viittovan eri suuntiin. Eräs ei nähnyt karttaani ja loput eivät muka huomanneet minua. Ulkomaalaisten kanssa keskusteleminen tai liikkuminen on ainakin aiemmin saattanut johtaa pieneen hässäkkään paikallisten ja poliisin välillä. Varsinkin vanhempi polvi tuntuisi olevan vieläkin varuillaan.
Kielimuuri ei auttanut asiaa. Pitkän väännön ja anelun päätteeksi sain eräältä herralta kyydin asemalle. 40 eurolla irtosi bussitiketti 861 kilometrin matkalle Santiago de Cubaan, saaren toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Karibianmeren puolelle.
En torkahtanut hetkeksikään koko 15 tunnin matkalla. Syynä saattoi olla uudehkon kiinalaisbussin ilmastointi, joka sai hampaat kalisemaan. Tosin näkemistäkin riitti. Jokaisella ohitse kiitävällä kylällä oli omat piirteensä.
Santa Claraa lähestyttäessä tuttu Che Guevaran hahmo tuli vastaan tienposken tauluihin monistettuna yhä useammin. Mainoksia ei teiden varsilla näkynyt. Kylttien lauseet puhuivat isänmaan, sankareiden ja aatteiden puolesta. Hupaisana kuriositeettina huomasin tankkiauton, joka kuljetti kuutioittain rommin esiastetta, aquardientea, Havana Clubin tehtaalle.
Yhdeltä yöllä oli matka taitettu. Ilmasto oli vaihtunut trooppiseksi. Hämysirkat ja muut kummalliset kaskaat pitivät meteliään. Uudet tuoksut ja kostea ilma täyttivät sieraimet ja hiki tuli puseroon. Kaupungin valoista saati melskeestä ei taaskaan ollut tietoa, mutta päätepysäkki tämä kuulemma oli.
Bussiin ei astunut missään vaiheessa muita turisteja, mikä hieman kummastutti. Bussia oli kuitenkin vastassa muutama casan tarjoaja ja kyytikin löytyi. Majoitukseni oli etukäteen järkätty. Siitä oli takeena osoitelappu, jonka epäröiden ojensin Buickin kuskille. Ilokseni hän nyökkäili ja vakuutti minun saapuneeni oikeaan paikkaan.
Mekaanikkojen taidonnäytteitä
Paikalliset autot ovat todellisia pommeja. Poikkeuksina ovat yksityisomisteisten vuokraamoiden uudemmat autot, jotka ovat vuokralla paikallisittain kovaan hintaan.

Vuosikymmeniä vanhat autot pysyvät käynnissä pakostakin taitavien mekaanikkojen ansiosta. Ennen vallankumousta amerikkalaiset valmistivat autoja Kuubassa, mutta myöhemmin niihin ei ole saanut varaosia rahallakaan. Kuubalaiset sorvaavatkin Chryslereihinsa osat vaikka itse, jos naapurin Mossesta ei sopivaa palaa enää irtoa. Espanjan sanat inventar (keksiä) ja resolver (ratkaista) kuuluvatkin sanastoon jokapäiväisissä, toinen toistaan hämmentävimmissä tilanteissa.
Ei ole mitenkään kummeksuttavaa, jos kadun vierellä on perusteellinen autoremppa käynnissä ja osat ovat moottoria myöten nostettu tielle putsattavaksi. Kun renkaanvaihto tai muu remontti on ajankohtainen, tunkki otetaan esille vaikka keskellä kuuluisaa Malecónia, Havannan rantaviivaa seurailevaa valtatietä.
Tämänkertainen kuskini puhui hieman englantia ja kehui 50-lukulaista rautaansa. Isommalle tielle päästyämme oli vuorossa kiihdytyskisa vanhan latukan kanssa. Moottori piti pahaa ääntä yli 5 000 kierroksilla. Auto kulki uskollisesti, mutta tärinä ja melu toivat mieleen höyryveturin. Vaistomaisesti haroin viereltä turvavyötä, tietenkin tuloksetta. Mittarin mukaan Buick kulki 140 km/h ja pääsikin Ladan ohi, niukin naukin. Asere oli yhtä maireaa hymyä, mutta myönsi, että omakin jenkkiauto pysyy koossa Ladojen osilla.
Vallankumouksen syntysijoilla
Täältä, Sierra Maestran vuoriston kupeesta, Fidel Castro aloitti vallankumouksensa 1959. Kuubaa voi olla vaikea käsittää tuntematta maan räikeää historiaa, mutta suurin vaikutus ihmisten elämään on ollut kommunismin ohella USA:n langettama kauppasaarto, joka todella on pysäyttänyt ajan tuontitavaroiden puuttuessa.

Kuten yö, oli ensimmäinen Santiagon aamukin tukahduttavan kuuma. Lähdin majapaikalta kävelylle keskustaan. Pakokaasu kirveli kurkussa, johtuen sekä ilmastosta että liikenteen määrästä. Huomasin, että majani olikin ehkä kaupungin siisteimmällä alueella. Keskustan laitamien asuinalueita saattoi pitää meidän mittapuulla slummeina.
Poikkesin kioskiin ostamaan evääksi rommia ja nakkasin rommin reppuun. Tämän jälkeen huomasin Plaza de Marte –aukion vierustalla isoimman kaupan, mihin tähän mennessä olin törmännyt, joten poikkesin sisään. Mitään tarpeellista, kuten kaipaamaani pesusientä ei löytynyt, joten maksoin kylmät limpparit kaupan keskellä sijaitsevalle kassalle. Ovella vartija pyysi yllättäen avaamaan reppuni ja näyttämään kuitin. Aiemmin ostamaani rommia ei tietenkään kuitista löytynyt. Show oli valmis.
Paikallisen käytännön mukaan kantamukset olisi pitänyt luovuttaa ennen kauppaan astumista säilytykseen luukusta kadun puolelta, polettia vastaan. Narikanpitäjä lähti turhautuneena tekemään inventaariota. Paikalle tuli lisää vartijoita pistoolit vyöllä. Hitto, kiusallinen tilanne. En saanut kuittia rommikioskista.
Kaupan ovella vartija pyysi yllättäen avaamaan reppuni ja näyttämään kuitin. Aiemmin ostamaani rommia ei tietenkään kuitista löytynyt. Show oli valmis.
Pahoittelin tilannetta sen minkä spanskallani osasin. Satoi tiukkoja kysymyksiä, joista useimpiin osasin vastata vain ”no entiendo”. Inventaariota tekemään lähtenyt narikanpitäjä palasi. Kaikki pullot olivat hyllyssä. Pienen piinan jälkeen minut laskettiin menemään – hymyssä suin ja rommin kera.
Paikallisen kielen opettelu on aina hieno ele, mutta Kuuban kohdalla muutama sana espanjaa helpottaa kummasti. Turistikeskittymien ulkopuolella englantia puhutaan harvoin. Huulenheitto paikallisten kanssa on reissujen parasta antia, ja Kuubassa se on vaarassa jäädä kielitaidottomalta harmittavan vähälle.
”Where you from?”
Kuubassa, kuten monissa muissakaan kehitysmaina pidettävissä valtioissa, ei voi olla törmäämättä turisteja härnääviin hellomistereihin. Täällä yleinen tapa lähestyä turistia on kysyä ”Where you from?”.
Härnääjistä eli paikallisittain jineteroista, pääsee yleensä helposti eroon, kun ei lotkauta korvaansa. Toki hauskempaa on pysäyttää keskustelu vastaamalla jollain hämärällä paikannimellä tai muulla paikallisella läpällä.
Jineterat eli naispuoliset kiusaajat lyöttäytyvät ulkomaalaisten miesten seuraan yleensä hyötyäkseen heidän rahoistaan esimerkiksi drinkkien ja diskoillan toivossa. Reissaaja voi käyttää järkeään miettiessään, mihin sekaantuu. Turisteihin kohdistuvat varkaudet tai muut törkeydet ovat Kuubassa kuitenkin suhteellisen harvinaisia.
Häirikköjä on pieni osa kansasta, vaikka valitettavasti juuri he useimmiten tulevat juttusille. Tavallisiin paikallisiin kannattaakin tutustua omatoimisesti – siis muihinkin kuin taksikuskeihin, baarimikkoihin ja majatalon pitäjiin.

Eräänä iltana lyöttäydyin hilpeiden rastafarien juttusille Santiago de Cubassa. Heistä Felix osasi englantia kehnosti. Jengi kertoi innoissaan elämästään kaupungin laidalla Reparto Floresissa, jonne päätimme mennä vielä iltamyöhällä kiertelemään. Tyypit olivat hyvin uteliaita.
Päädyimme kaupungin eteläiselle alueelle, joka oli sanalla sanoen surkean näköistä seutua. Kartoistani ei ollut apua, joten piirtelin reittejä käteeni. Ystävät huomasivat hermoiluni, kehottivat ottamaan chillisti ja lupasivat, etteivät päästä minua eksymään.
Kapea betonisilta likaisen viemärijoen yli oli ainoa kulkutie heidän mestoilleen. Rastafarit muodostivat suuren osan alueen asukkaista. Kaikki tuntuivat tietävän toisensa. Autoja ei tällä puolen kaupunkia näkynyt. Teiden varsilla oli monta dominoturnausta käynnissä ja aguardiente piti iloa yllä. Kyseinen liemi on vahvaa ponua, jota voi ostaa kaupasta pikkurahalla omaan pulloon.
Valkonaamoja ei näillä kulmilla tuntunut usein näkyvän, sillä herätin huomiota. Vastaanotto oli kuitenkin lämmin. Kävimme Felixin vaatimattomassa lautahökkelissä, jossa löysimme yhteisen kielen, reggaen. Bob Marleyn tuttuja biisejä jammaillessa olo raukeni kummasti.
Välietappi Havanna
Oli aika jatkaa reissua välietappi Havannaan. Istuin jälleen 15 tunniksi bussiin ja löysin pääkaupungista uuden kodin kolmeksi yöksi.
Pääkaupungin ilmapiiri alkoi ärsyttää heti lähtöön. Emännältä satoi ohjeita. Älä pidä casan osoitetta taskussa. Jos ajat taksilla, jää korttelin päähän. Ei naisia yöksi. Jos kuitenkin on pakko, niin passi pitää ottaa talteen. Älä puhu kellekään. Älä tarjoa tulta.
En myöskään saanut avainta asunnon oveen, mutta täti lupasi, että joku oli aina paikalla. Kielimuurin takia asioiden selvittämiseen oli mennyt jo ikuisuus ja itseäni väsytti, joten otin huoneen. Emäntä halusi rahat saman tien.
Mietin seuraavaa etappia ja keksin Isla de la Juventudin, Kuuban toiseksi suurimman saaren etelässä. Poikkesin aamulla maailman vaarallisimmaksi tituleeratun Cubana-lentoyhtiön toimistoon, jossa selvisi lentojen olevan täyteen buukatut seuraavalle kuulle asti. Saarelle menemistä ei ollut, kun neuvostovalmisteiset Kometa-pikaveneetkin olivat kuulemma telakalla.
Viisihenkinen perheeni alkoi käydä hermoille, mutta en kohteliaisuuttani ilmoittanut siitä heille. En edes jäätyäni rappukäytävään, kun ketään ei ollut kotona kaupungilta palatessani.
Kuuluisa Tropicana Club ja muu Havannan yöelämä jäi taas näkemättä, mutta tarkoituksella. Kohta löysinkin itseni bussista matkalla maaseudun rauhaan.
Valle de Viñales

Viñalesin idyllinen kyläkaupunki löytyi upeasta laaksosta, tupakkapeltojen keskeltä, 200 km Havannasta länteen.
Kylän muutamat kaupat, pankki ja muut liikkeet olivat yhden kadun varrella. Yhden kerroksen asuintalot olivat pieniä, korkeintaan kaksi perhettä vetäviä. Kuisti parilla kiikkutuolilla oli ominainen piirre joka torpalle.
Sokkeloisilla teillä kulki hevoskärryjä, sikoja, koiria ja kanoja perheineen. Pikkupoika juoksi vastaan rimpuileva kukko sylissään. Jälleen tunsin olevani aivan uudessa maailmassa.
Kuulin Viñalesia sanottavan Kuuban suurimmaksi hotelliksi. Turisteja ei ollut häiriöksi asti, mutta huoneita tarjottiin innolla. Ehkä rinkkaa kantavan, vastatulleen turistin ilme oli tuttu, sillä laaksoa ympäröivät jylhät kalkkikivivuoret saivat upeudessaan silmät tippumaan päästä. Paikka ei turhaan kuulu Unescon maailmanperintölistalle.

Tinkasin kymmenen yön diilin aamiaisella ja päivällisellä 200 euroon. Casassa asui vain autoja korjaava Alberto vaimonsa ja parivuotiaan poikansa kanssa. Isäntä puhui englantiakin ymmärrettävästi. Hän kiinnitti huomiota täriseviin käsiini ja kysyi, olenko hermostunut. Ihmettelin kysymystä, sillä en tietääkseni hermoillut.
Sain huomata, että ruoka oli parasta, mitä olin Kuubassa syönyt ja perhekin todella ystävällinen. Annoin Albertolle Suomesta tuomani pakoputken korjaustahnan. Hän vakuutti sen tulevan tarpeeseen. Omassa tallissaan hänellä oli Chrysler New Yorker mallia 1954. Utelin bensankulutusta, joka oli 15 litraa satasella.
Alberto oli ehtymätön tietopankki. Aamulla lähdinkin kokeilemaan ratsastusta hänen ystävänsä Bolon kanssa. Kiersimme usvaisilla pelloilla ja kävimme sohimassa lampuilla pimeässä tippukiviluolassa. Ketjussa polttavan sikarifarmarin luona tankkasimme rommia. Farmari kyseli kessua minultakin, vaikka omassa ladossa oli sata kiloa lehteä kuivumassa. Neljän tunnin hevostelu oli todellinen kokemus, etenkin pakaroille.
Shokeeraava kulttuuri
Reissun loppupuolella huomasin kulttuurishokin oireiden viimein saapuvan. Maaseudulla tuntui ulkopuoliselta, kuin ET:ltä vieraalla planeetalla. Mitä ihmettä oikein tein täällä? Aamuisin herättyäni en aina muistanut hetkeen, missä ja kenen nurkissa olin.
Nukkuminen oli hankalaa. Korvatulpat blokkasivat metelin lentokoneessa, mutta eivät täällä syrjäkylillä. Kukot aloittivat metelin yhden jälkeen yöllä, mihin koirat haukkuen heräsivät. Naapurin sika oli äänessä yöt ja päivätkin läpeensä ja perheen muksukin heräili välillä seinän takana. Olo kävi väsyneeksi ja friikiksi. Ennenaikainen kotiinlähtö tuntui jo hetken hyvältä idealta.
Juttelimme patiolla Alberton kanssa. Utelin, mistä hän oli oppinut englantia. Yllättäen hän kertoi olevansa koulutukseltaan yleislääketieteen erikoislääkäri. Autoissa oli kuitenkin enemmän vikaa kuin ihmisissä ja siksi hän esitteli itsensä mekaanikoksi.

Alberto mittasi ranteestani korkean pulssin, teki diagnoosinsa ja määräsi minulle kuurin valiumia. Parin päivän levon jälkeen olin taas ehjä mies ja päätinkin valloittaa vuorenhuipun. Los Aquáticos ei vaatinut happipulloja eikä leirien pystyttämistä, mutta mahtavat näköalat se tarjosi. Tien vierustaa talsiessani kyytiä tarjottiin niin pyörän tarakalla kuin hevoskärryilläkin.
Kuin huomaamatta, kuukausi Kuubassa oli takana. Haikeiden hyvästien jälkeen oli aika palata Havannaan odottelemaan Atlantin ylitystä hyiseen Suomeen… ja suunnittelemaan seuraavaa määränpäätä.
Teksti ja kuvat: Mika Kautovuo ([email protected])