Tavatessani lukijoitani heitä kiinnostaa lähes aina yksi ainut asia, mistä helvetistä oikein napsin ideat kirjoihini? Nyt kun tuotantoluettelossani seisoo jo parikymmentä titteliä, niin on jokseenkin mahdotonta alkaa tehdä millimetrintarkkaa silppua kunkin kirjan syntytarinoista, mutta teen nyt selvää yhden teoksen tarinoiden syntisistä synnyistä. Julkaisin nimittäin marraskuun alussa kokoelman nimeltä Helmiä hanurista, jossa on kaksi kokonaan uutta tarinaa, neljä editoitua novellia Tuupovaaran tuijottaja –kirjasta ja kuusi muokattua No, Velli –nimisestä läpyskästä.

Kirjan ensimmäinen novelli on nimeltään 2 girls 1 cup, joka kertoo väljästi yhdestä kipeimmästä koskaan näkemästäni videoklipistä. Jotain sen älyttömyydestä selittää maailmalla levinnyt ilmiö, jossa ihmiset kuvaavat ystäviensä reaktiota, kun he näkevät tämän kammotuksen ensimmäistä kertaa. Jos minulle ihmisten shokeeraaminen on ollut aina suurinta hupia ja nykyään lähes leipälaji, niin miten olisin voinut ohittaa tällaisen herkkupalan?

Toisen tarinan nimi on Colapukki, jonka innoittajana oli joka jouluinen kokiksen mainos, jossa Santa Claus karauttaa milloin rekalla tai lentävällä reellä taivaalle, ja suomeksi sanottuna paskantaa komeasti koko joulupukkitradition mustan litkun mukana lumiselle taivaalle.

Hihimummo kertoo naisesta, joka tuli karmaisevalla tavalla tutuksi 70- ja 80-luvuilla Helsingin Töölössä asuneille. Kyseessä oli klassinen puliakka, joka kierteli päivät pitkät tonkimassa roskiksia ja työntelemässä piripintaan kaikenlaisella roinalla täytettyjä lastenrattaita. Hän oli pyntännyt itsensä läpi vuoden  niin täyteen vaatteilla, että näytti toppakankaalla vuoratulta possurullalta. Hänen erikoisuutensa ei ollut kuitenkaan roskalaatikoista löytynyt vaatetus vaan hyvin erikoinen ja suoraan sanottuna vittumainen tapansa säikäytellä ihmisiä karjaisemalla ohi kulkiessaan HIHI!  

Neljättä tarinaa käytän usein haastatteluissa esimerkkinä juttujen ja ideoiden varastamisesta. Keskustelin rovaniemeläisen toimittajan kanssa, kun tämä erehtyi mainitsemaan taikasanat; ivalolainen vittuilurinki. Se tuli kuin isku maksan kärkeen ja kysyinkin välittömästi, että voisinko mahdollisesti kirjoittaa kyseisestä sakista novellin? Toimittaja epäili, että tuskinpa kyseinen kaarti on nimeä käynyt rekisteröimässäkään, joten otsikkoa lukuun ottamatta kaikki muu on omaa tuotantoa.

Olympiatulta munille -novelliin sain idean vuonna 2000 julkaistusta pienestä uutisesta, jossa kerrottiin jonkun helteen uuvuttaman olympiatulen juoksuttajan kompuroineen rutikuivaan pensaikkoon ja lähes sytyttäneen koko Australian historian pahimmat maastopalot.  

Ruutu täynnä Jussi Virtasia tarinan innoittajana oli entinen ääniteknikkoni, jonka kanssa kiersimme tekemässä radio-ohjelmia. Eräällä automatkalla olin nauraa paskat housuun, kun hän kertoi vierailustaan videovuokraamossa ilman henkilöpapereita. Kirjan versiossa ei seikkailla videovuokraamossa vaan pakka pannaan aivan toisella tavalla sekaisin.

Saunaseura-nimiseen novelliin sain idean lapsuudenkaveristani, joka veti eräässä kokoushotellissa niin infernaalisen kännin, että uskoi olevansa jonkin pienen seurakunnan suntio ja jouduin hälyttämään paikalle yhteisen ensihoitoyksikössä työskentelevän kaverimme, joka vapauttavan diagnoosin tehtyään päätyi lopulta kolmanneksi pyöräksi ryyppyremmiimme. Kyseessä on siis osin omaelämäkerrallinen tarina. Ikävä kyllä.

Kahdeksannen tarinan nimi on Si si – au pairina Sisiliassa, johon sain idean luettuani mafian historiasta kertoneen kirjan. Olen varmaan ollut edellisessäkin elämässäni jonkinlainen konna, koska kaikki järjestäytyneeseen rikollisuuteen viittaava kiehtoo selittämättömällä tavalla ja tässäkin tapauksessa tarrasin aiheeseen, jonka julkaiseminen Italiassa tietäisi minulle todennäköisesti betonisia uimaräpylöitä.

Siikajärven taidetakomo -novelli on infernaalista loppukohtausta lukuun ottamatta lähes sanasta sanaan tosi. Ystäväni teki firaabelina autotallissaan pieniä peltikorjauksia ja opetti rumpujen soittoa, mutta oli myös äärettömän hanakka ottamaan tukevia kännejä. Jokainen voi mielessään kuvitella, miten diplomaattisesti kankkusraivarin kynsissä kiemurteleva vt. autopeltiseppä pystyy ottamaan vastaan reklamaatiota huonosta työnjäljestä. Hauskinta ja samalla kamalinta koko jutussa on suomalaisen ylpeys, jota ei vittu sohita.

Ensimmäisen novellikokoelmani nimi tuli Martti ”Huuhaa” Innaselta hankkimastani taulusta Tuupovaaran tuijottaja. Se on Innaselle tyypillinen potretti suomalaisesta karvalakkinuijasta, joka tuijottaa vitutuksen verestämin silmin turpa auki katsojaa. Tämän synty on verrattavissa Ivalolaiseen vittuilurinkiin, jossa pelkkä otsikko riitti antamaan kipinän roihahtavalle tarinalle.

Toiseksi viimeisen novellin kohdalla olen rukoillut ettei se koskaan päätyisi sen henkilön käsiin, jolle tämä episodi tapahtui oikeasti. Kyseessä on nimittäin niin ainutlaatuinen tapaturma ja onnettomien sattumusten sarja, jollaiseen yksikään katastrofin jälkien siivoukseen osallistunut terveydenhoitoalan ammattilainen ei ole törmännyt tai tule törmäämään elämänsä aikana. Jos tämä kolumni kuitenkin ajautuu kyseisen henkilön luettavaksi, niin pyydän anteeksi ja pahoittelen sinulle tapahtunutta onnettomuutta, mutta käsi sydämellä, olit itse aika pitkälle siihen syypää. Etkö ollutkin?

Helmiä hanurista –kokoelman lopettaa ennen julkaisematon tarina nimeltä Yöradio, johon olen pakannut reilun neljännesvuosisadan ajalta muutamia älyttömimpiä kokemiani kuuntelijoiden puheluita. Se on siis eräänlainen potpuri suomalaisista dorkista.

Suunnitellessamme kuvittajani pastori Kärmeen kanssa kantta tälle mestariteokselle päätimme parodioida niitä korneja kokoelmalevyjen kansia, joissa artisti nojailee ykköset päällä kitaraansa ja kannessa komeilee teksti: 20 kauneinta kappaletta, ja mahdollisesti vielä se kaamea Tuttu TV:stä –lisämaininta. Painelimme siis pukuvuokraamoon ja hankimme minulle valkoisen smokin ja oikean hanurin. Kuvausvaloja viritellessä pastori Kärme paljasti, että hänen papallansa oli aikoinaan hanuri, jolla oli komealta kalskahtava nimi Ramses. En halunnut jäädä toiseksi tällaisessa pappojen vertailussa, joten iskin oman korttini pöytään.
– Minunkin papalla oli hanuri, mutta hän kutsui sitä perseeksi.

Juha Vuorinen

Aiheet Vuorinen