Ensikertalainen kiven sisässä, osa 3: ”Tämä koira puree!”

Ensikertalainen on tositarina noin kolmekymppisestä miehestä, joka joutuu elämänsä ensimmäisen kerran tekemisiin virkavallan kanssa, ja tuomitaan rikoksistaan kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Kirjoituksen ei ole tarkoitus millään tavoin kehua, retostella tai edes puolustella miehen tekoja. Tarkoitus on kertoa elämästä muurien sisäpuolella, ensikertalaisen silmin.

Ensikertalaisen tarina jatkuu Metropoli.netissä sunnuntaisin.

Ensikertalainen kiven sisässä, osa 3: ”Tämä koira puree!”

Muistan elävästi, kuinka minulle tärkeä ihminen sanoi ”koitahan pysyä ojien välissä…” Nuo sanat kuullessani olin kuitenkin jo syvällä ojan puolella, eikä nouseminen sieltä ollut enää mahdollisuus. Tien reunassa oli kuljettu jo pitkään, ja se reitti oli valittu vuosia sitten.

Häpeä

Joku oli myös sanonut, että katua ei kannata, mutta opiksi voi aina ottaa. Häpeä onkin sitten erikseen. Häpeä on juuri se sana, joka viiltää mieltä partaveitsen lailla. En häpeä omasta puolestani, häpeän sitä mitä olen aiheuttanut läheisilleni. Sitä häpeää kannan varmasti loppuelämäni ajan mukanani.

Tuskin kukaan perheestäni ja läheisistäni olisi kuvitellut että tämä, heille läpikotaisin tuttu ja tärkeä ihminen tuomitaan rikoksesta vuosiksi vankilan muurien sisään.

Kyllähän he toki tiesivät minun olevan kova tekemään ja menemään, mutta silti tuomion täytyi tulla kuin auto kolmion takaa pimeässä mutkassa, täytenä yllätyksenä.
Tehty mikä tehty. Jos ei tee virheitä, ei voi oppia. Ehkäpä oppia voisi kuitenkin tulevaisuudessa ottaa hieman pienemmistä virheistä…

Päivä 10

Paperilakanat. Rapina. Paperilakanoiden jatkuva rapina! Ehkä rapinaankin tottuu, sillä en herännyt yön aikana kuin pari – kolme kertaa. Aamun herätyksen hoiti vartijan kolistelu sellin luukulla. Haaleaa puuroa. Ulkoilua, lounas ja päivällinen. Rutiini toisti itseään ja alkoi tuntua entistä tutummalta. Ja tylsemmältä. Huomenna vuoroaan odotti jälleen uusi kuulustelu, joka sentään rikkoisi omalta osaltaan ennalta määrättyä päivän ikävystyttävää kaavaa.

Päivä 11

Yö meni jälleen pyörien, ja jatkuvasti heräillessä. Lakanoiden rapinasta ei kai enää kannata valittaa. Kylmä aamupuuro ei tullut yllätyksenä. Aamiaisen ”nauttimisen” jälkeen kuulusteluihin.

Kuulustelija hoiti hommansa rutiinilla. Lisää syytöksiä, tuntemuksia ja kysymyksiä. Tosin aika ei ollut minun esittämilleni kysymyksille oikea. Eikä paikka. Tenttaaminen oli siis täysin yksipuolista. Kysymyksiä sateli samaan tahtiin kuin märkiä lumihiutaleita kaltereiden ulkopuolella. Samalla lailla kuin räntä ikkunalaudalla, myös kysymykset sulivat hitaasti ilmaan, jääden ilman vastauksia.

Loppupäivästä mielen valtasi ahdistus tulevasta viikonlopusta, jonka viettäisin taas kerran sellissäni, yksin. Ulkona oli pimeää. Ilmastointilaitteen loputon hurina hypnotisoi. Huomasin kylmän, karun tosiasian. Ihminen on heikoimmillaan itsensä ja ajatustensa kanssa.

Päivä 12

Varma merkki viikonlopusta, känniapinashow oli alkanut. Jatkuvaa meuhkaamista, mekastusta ja idioottimaista örvellystä oli jatkunut koko yön. Unesta ei ollut juuri tietoakaan. Ahdistus alkoi taas ottaa ohjaksia, ja sen ote tuntui kiristyvän. Hitaasti mutta varmasti.

Aamiaisella tarjottu ohrapuuro oli kylmää, eikä siitä ollut fiiliksiä nostattamaan. Ulkoilu oli vielä muutama päivä sitten piristänyt mieltä, mutta nyt se ei enää tarjonnut edes hetkellistä autuutta. Sisätiloista pois pääsy oli aiemmin tuonut pienen vapauden tunteen, mutta nyt tunsin itseni lähinnä nurkkaan ahdistetuksi koiraksi. Betonimuurit vaikuttivat kasvavan päivä päivältä lisää korkeutta.

Silloin se tapahtui. Hetkellinen voitonriemu täytti mielen. Päätin tehdä kuten nurkkaan ahdistettu koira tekee, purra takaisin. Minähän en antaisi periksi. En nyt, enkä koskaan! Vaikka syyttävä sormi osoittaisikin vain yhteen ainoaan suuntaan, minua kohti.

Siinä betonisella penkillä istuessani siis päätin, että tämä koira puree. Ja kun se puree, se puree kovaa. Kun vain saa tilaisuuden.

Päivä 13

Heräsin keskellä yötä etäiseen huutoon. Sellin tai kahden päästä kaikuva ääni vaati jotakin. Jokaisen huudon jälkeen tuli odottava tauko, mutta kukaan ei vastannut huutajan vaatimuksiin. Huuto. Odotus. Huuto. Vähitellen möykkä hiljeni ja uni vei satunnaisesta majoittujasta voiton.

Aamiainen ja ulkoilu. Taivaalta näkyi jotain kirkasta. Aurinko, joka pakotti siristämään silmiä. Hengitys höyrysi. Pakkasta? Talvi tekee tuloaan.

Mielessäni elättelin toiveita, että ennen kuin lumi olisi maassa, olisin poissa täältä. Jos en vapaana, niin ainakin edes tutkintavankilassa.

Lounas. Päivällinen. Sellissä seurasin nopeasti hämärtyvää iltaa. Mieli tuntui hämärtyvän samaan tahtiin. Kaipasin ystäviäni. Ehkä jopa enemmän kuin vapautta.

Päivä 14

Yö oli jälleen levoton. Mainitsinko jo, että paperilakanat rapisevat? Olin hereillä ennen aamupuuron saapumista. Siitä huolimatta se oli kylmää. Päivä kului kuten kaikki sellipäivät tähän mennessä. Aamiainen, ulkoilu, lounas, päivällinen. Aivan kuin kyseessä olisi ollut joku uskonnollinen mantra. Kaksi viikkoa ilman televisiota, tai oikeastaan mitään muutakaan yhteyttä ulkomaailmaan alkoi tehdä tuhoa. Silti mielessä kasvoi ajatus, väsytystaktiikka ei pure tähän koiraan. Se on valmis taisteluun!

Päivä 15

Luulisi että sellissä on aikaa levätä. Silti yöunet jäivät kolmeen – neljään tuntiin ja unen puute alkoi tehdä tepposiaan. Herätys oli silti tervetullut, eipä tarvitsisi enää väkisin yrittää saada unen päästä kiinni.

Aamiainen, ulkoilu. Sää ulkona oli yhtä harmaa kuin vangin mieli. En antanut itseni kuitenkaan vaipua enää suurempaan alakuloon ja ahdistukseen.

Koira lepäsi. Se valmistuu ja vahvistuu.

Lounas oli yllätys. Vaikka kalapuikot ja perunamuusi eivät täytäkään mitään gourmeen määritelmiä, oli ruoka kerrankin jotain lämmintä ja syötävää.

Mainoslausetta lainaten, ”Hyvä ruoka, parempi mieli”.

Iltapäivällä suoritettiin rekisteröinti. Aiemmin puhdas rikosrekisterini saisi pysyvän tahran.

Sormenjäljet, DNA, pituus, paino kätisyys, arvet ja tatuoinnit päätyivät poliisin kirjoihin ja kansiin. Tatuoinneissa vartijalla riittikin kuvailtavaa. Oppiipahan olemaan, mietin hetken jopa voitonriemuisesti.

Päivä 16

Yö meni lähes heräämättä. Päivärutiinien jälkeen tarjolla oli yllätys, muuttaisin toiseen selliin. Osoitteenmuutoskorttia ei tarvinnut tässä muutossa täyttää.

Siinä vaiheessa kun viimeinkin tajuaa, ettet voi itse vaikuttaa mihin menet, mitä teet tai mitä syöt, huomaa viimeistään tilanteen vakavuuden koko kauheudessaan. Oli tullut päivä, jolloin aloin ymmärtää että tästä painajaisesta ei ihan heti herätä. Todellisuus iski päin näköä. Voimalla.

Päivä 17

Aamiainen, ulkoilu, lounas, päivällinen. Ei mitään uutta tällä rintamalla. Ei eilistä, ei huomista.

Päivästä toiseen odottelin tyhjän panttina seuraavaa kuulustelua. Huomenna olisi vuorossa jälleen oikeudenkäynti jossa päätettäisiin vangitsemiseni jatkamisesta.
Iltapäivällä kuulusteltiin jälleen kerran, mutta se mitä minulla oli sanottavana, oli sanottu jo useaan otteeseen. Sitä paitsi sanani saattaisivat vaikuttaa seuraavan päivän oikeudenkäyntiin, joten päätin vaieta.

Päivä 18

Yö meni taas pyörien. Ajatukset eivät antaneet hetken rauhaa, vaan laukkasivat villisti aamuyön tunneille saakka. Heti aamiaisen jälkeen selvisi, että käräjäoikeuden vangitsemiseni jatkamista koskeva istunto on siirtynyt maanantaille.

Hienoa!, ajattelin. Edessä olisi taas pitkääkin pidempi viikonloppu yksin sellissä.
Iltapäivällä sitten kuulusteltiinkin jälleen. Tällä kertaa kuulustelija oli panostanut suoritukseensa entistä enemmän. Kuumotus oli kovaa!

Kuulustelija vaikutti myös kuumenevan, sillä vastauksia ei taaskaan tullut hänen odottamallaan tavalla. Rivien välistä tihkui myös tietoa. Tunsin miten ahdistus alkoi muuttua vihaksi luottamukseni pettäneitä kohtaan.

Sisäinen koirani teroitteli kynsiään.

Päivä 19

Sain pitkästä aikaa melko nopeasti kiinni unen juonesta. Se katkesi kuitenkin humalaiseen mölyämiseen, viikonloppu…

Heräilin hyvissä ajoin ennen aamiaista. En muista milloin olisin ollut hereillä lauantaiaamuna reippaasti ennen yhdeksää. Usein oli toki yö oli venähtänyt, eikä nukkumaan oltu vielä tähän aikaan edes käyty.

Tähänkin voisi tottua? Not!

Ulkoilussa koira kiersi kehää, vastapäivään kuten aina. Paakkuista keittoa lounaaksi ja kylmää peruvavuokaa illalliseksi. Keittiöön ei tarvinnut lähettää kiitoksia.

Illan hämärtyessä loisteputkien kirkas valo muutti sellin seinät kylmemmiksi kuin ne todellisuudessa olivatkaan. Tunsin kuinka kylmyys ja apeus tarttui seinistä mieleeni. Vaikutti siltä, että kipinä hiilloksessa alkaisi sammua.

Päivä 20

Ajatukset olivat valvottaneet jälleen pitkälle yöhön. Herätys tuli aamiaistarjoilun kera puoli seitsemältä, myös sunnuntaina.

Kolean kostea sää tarjosi tunnelmaa ulkoiluun ja muutenkin ankeaan fiilikseen. Kello oli vähän yli kymmenen, mutta aurinko oli tuskin ehtinyt vielä edes nousta. Toisaalta, eipä sitä olisi kuitenkaan näkynyt.

Lounaaksi tarjoiltu punajuurikeitto jäi syömättä ja eiliset näkkileivät saivat toimittaa aterian virkaa.

Iltapäivä meni seuraavana päivänä edessä olevan oikeusistunnon valmisteluun. Jos vaikka pääsisin vapaalle odottamaan syytteen nostoa ja oikeudenkäyntiä? Turha toivo, onni ei viimeaikoina ollut suosinut, joten tuskinpa suosisi huomennakaan. Oli parempi olla toivomatta liikoja vapautumisen suhteen. Pessimisti ei pety, kuten sanonta kuuluu.

Jatkuva sade piiskasi sellin ikkunaa, eikä väistämätön talven tulo antanut armoa edes kalterein vahvistetulle ikkunalle.

Päivä 21

Uneton pyöriminen oli taas tehnyt tehtävänsä, ja paperilakanat olivat surullinen näky. Uudet olisi saatava, mikäli vangitsemistani edelleen jatkettaisiin. Aamupuuro herätteli unista koiraa, uuden harmaan päivän alkuun. Muutama auringonsäde pääsi livahtamaan kaltereiden välistä sellin hämäryyteen. Niiden näkeminen vei ajatukset Aasian aurinkorannoille. Siellähän minun piti olla!

Vangitsemistani päätettiin jatkaa. Syyksi kerrottiin sotkemisvaara, mitä sillä sitten ikinä tarkoitettiinkin. Tuijottaessani sellin seinää, ajattelin että ehkä asioiden oli tarkoituskin mennä juuri näin. Näin oli tarkoitettu ja näin kävi…

Lue osa 1 tästä ja osa 2 tästä.