Ensikertalainen kiven sisässä, osa 1: Kiinniotto ja ensimmäinen yö sellissä

Ensikertalainen kiven sisässä on tositarina noin kolmekymppisestä miehestä, joka joutuu elämänsä ensimmäisen kerran tekemisiin virkavallan kanssa, ja tuomitaan rikoksistaan kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Kirjoituksen ei ole tarkoitus millään tavoin kehua, retostella tai edes puolustella miehen tekoja. Tarkoitus on kertoa elämästä muurien sisäpuolella, ensikertalaisen silmin. Ensikertalaisen tarina jatkuu Metropoli.netissä sunnuntaisin.

Ensikertalainen kiven sisässä, osa 1

Joku on joskus sanonut, että terveyden menettäminen ja oman lapsen syntyminen ovat sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää ellei niitä koe itse. Jos minulta kysytään, voidaan samaan listaan lisätä myös vapauden menetys. Näitä kolmea asiaa yhdistää se, että elämän arvot saavat aivan uuden suunnan. Pienet, mitättömätkin seikat muuttuvat uskomattoman suuriksi ja merkityksellisiksi.

Tarkoituksenani oli vain pitää hauskaa kavereiden kanssa, tehdä siinä samalla hieman palveluksia ja ehkä tienata vähän taskurahaakin. Mikäpä elämässä menisi suunnitelmien mukaan…

Minun kohdallani suunnitelmat muuttuivat totaalisesti, kun virkavalta kahden vuoden seurannan jälkeen vihelsi pelin poikki. Kun käräjäoikeus langetti kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdottoman tuomion, oli juhlat juhlittu. Ainakin hetkeksi.

Kiinniotto

Matkatavaroiden tsekkaus, kirjautuminen ulos hotellista ja tärkeän ihmisen hyvästely. Mielen valtasi hillitön matkafiilis, olisihan edessä pitkä talvi Aasian kuuman auringon alla. Tuntui kuin jotain todella suurta olisi edessä, kuten olikin. Kunpa olisin tiennyt mitä…

Bussi valui läpi harmaan aamuruuhkan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Ovien avautuessa tunkivat ihmiset matkatavaroineen koleaan syyssäähän. Kaikilla tuntui olevan selittämätön kiire, aivan kuin koneeseen ehtiminen ja samalla koko elämä olisi kiinni muutamasta minuutista. Istuin kaikessa rauhassa penkissäni. Minulla ei ollut kiire, edessä oli loma jota olin odottanut pitkään. Niin pitkään etten välillä uskonut sen koskaan alkavan.

Olin kentällä hyvissä ajoin, aikaa riittäisi kiertelyyn taxfree-alueen myymälöissä ja muutaman juomankin nauttimiseen, alkaneen loman kunniaksi!

Lähtöselvityksen jono eteni verkkaisesti, mutta edes jonottaminen ei saanut hyvää fiilistäni katoamaan. Jono eteni ja portti lähestyi. Edessäni seisoi enää yksi kanssamatkustaja. Samalla hetkellä kun olisi tullut vuoroni astua lähtöselvitykseen, huomasin kuinka kaksi miestä lähestyi minua ohittaen taakseni muodostuneen jonon molemmin puolin. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Vaikka minua kutsuttiin sukunimelläni, en voinut ymmärtää miesten puhuvan minulle. Rauhallisesti, mutta päättäväisesti he ohjasivat minut sivuun jonosta. En ollut uskoa korviani heidän esittäessään asiansa. Olin varma että kyseessä on joku kavereiden järjestämä läksiäispila! Vasta miesten esittäessään poliisikorttinsa toiseen otteeseen, aloin herätä todellisuuteen. Hetkeksi.

Poliisivankilaan

Kävelimme halki lentoaseman hallien, minä edellä ja kaksi poliisia hieman takanani. Helsinki-Vantaa ei ollut koskaan aiemmin tuntunut näin suurelta. Ylätasanteella odotti auto. Taskut tyhjiksi, omaisuus valtion haltuun ja matka kohti poliisivankilaa joka tulisi olemaan ”kotini” seuraavat viikot, alkoi.

Olo auton takapenkillä oli epätodellinen. Aivan kuin olisin katsonut ulkopuolisena b-luokan elokuvaa, jonka pääosassa oli epäilyttävästi itseäni muistuttava mies. Eihän näin voi käydä edes huonossa elokuvassa! Matka pääkaupunkiseudun poliisivankilaan kesti ikuisuuden, tai siltä se ainakin tuntui. Sana ikuisuus tulisi tosin myöhemmin saamaan aivan uuden merkityksen. Vieressäni istuva poliisi käytti matkaan kuluneen ajan hyödyksi, ja ryhtyi kertomaan oikeuksistani. Ääni kuulosti tulevan jostakin kaukaa, ikään kuin seinän takaa. Keskityin katselemaan ohikiitäviä, räntäsateen kastelemia maisemia.

Ohitimme kaupungin ja keskustan, jonka yössä oli tullut juhlittua ja viihdyttyä lukemattomia kertoja. Mielen valtasi kesä ja muistot, jotka tosin eivät kauaa mieltä lämmittäneet. Noin puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen auto pysähtyi poliisivankilan portin eteen. Vieressäni istunut poliisimies nousi autosta näppäilemään koodia, jonka voimasta teräsportti liukui kitisten sivuun. Portti sulkeutui hitaasti auton valuttua sen läpi.

Sisällä vuorossa oli jälleen ruumiintarkastus, nyt perusteellisempi kuin lentokentällä. Todistajan läsnäollessa omaisuuteni kirjattiin yksityiskohtaisesti kirjoihin ja kansiin, ja minut saateltiin selliin. Sain kuulla että majoitukseni sijaitsee niin sanotulla ”pitkällä puolella.”

En ehtinyt edes kunnolla istuutua betonilaverille, kun ovi avautui. Sain käteeni tervetuliaislahjan, pussin joka sisälsi pari palaa leipää ja mehutölkin. Ei siis ihan se kuuluisa ”vettä ja leipää”, mutta aika lähelle.

Jonkin ajan kuluttua sain luvan soittaa asianajajalle. Lyhyen puhelun jälkeen selli kutsui jälleen, nyt olisi aikaa miettiä tekosiaan…

Ensimmäinen päivä

Jos joskus olen nukkunut huonosti, ei sitä voi verrata ensimmäiseen sellissä vietettyyn yöhön. Päässä pyöri tuhansia ajatuksia yhtenä sekamelskana josta ei saanut kiinni. Ajatusten villinä pyörivää myllyä säestivät betonilaverin verhoiluksi asetettujen kertakäyttöisten paperilakanoiden rapina ja kahina. Jos jotain ”hyvää” pitää keksiä, niin onneksi valot paloivat koko yön, olipa aamulla valmiiksi valoisaa. Aamiainen tarjoiltiin sentään vuoteeseen, tosin vankilan tapaan. Sellin ovesta tuotiin jälleen leipää ja mehua.

Syötyäni valtion tarjoamat eväät, minut vietiin kuulusteluhuoneeseen. Sain istuskella huoneessa melko pitkän tovin ennen kuulustelijan saapumista. Yritin keräillä ajatuksiani. Kuulustelija saapui ja esitti muutamia tiukkasävyisiä kysymyksiä. Tilaisuus päättyi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Syyksi ilmoitettiin kuulusteltavan kielteinen asenne.

Ensimmäisen päivän loppu kului sellissä, seurana vain omat mietteet ja rajaton määrä kysymyksiä, vailla ainoaakaan järkevää vastausta…