Nuori nainen koki kovia sairaalassa: "En voi enää luottaa hoitajiini!"

On totuttu uskomaan, että suomalaisen sairaanhoidon taso on erittäin ammattitaitoista ja korkealaatuista. Suomalaiset lääkärit ja hoitohenkilökunta ovat korkeasti koulutettuja ja he paneutuvat tehtäviinsä asiaan kuuluvalla päättäväisyydellä ja käyttävät tutkimuksiin sekä hoitoihin tarvittavan määrän aikaa, eikö niin? Niin on varmasti ollutkin, mutta nykyisinä säästöjen ja kululeikkausten aikoina sairaanhoidon taso lintukodossamme on alkanut laskea kuin lehmän häntä. Hoitovirheiden määrä on kasvanut ja ylirasittunut henkilökunta alkaa siirtyä toisille aloille.
Ongelmien syy ei ole yksinomaan henkilökunnassa, joka on edelleen korkeasti koulutettua ja osaavaa, mutta heitä on yksinkertaisesti liian vähän hoidettaviin potilaisiin nähden. Ainainen ja alati kasvava kiire ajaa hoitohenkilökunnan tahtomattaankin potilaiden laiminlyönteihin ja varmasti myös rassaa omiakin hermoja.
Alla nuoren naisen kertomus kokemuksistaan suomalaisessa sairaalassa, jossa hoidetaan ihmismieltä. Teksti on karua ja rankkaa luettavaa, ja kyseessä on luonnollisesti potilaan yksipuolinen näkemys kokemuksistaan.

”Raotan nyt niin mystisen mielisairaalan suljettuja ovia. Mielisairaalasta kuvitellaan yleensä, että täällä ihmiset hyppii seinille, repii hiukset päästä, on pehmustetuissa huoneissa tai pakkopaidoissa riehumassa. Mutta näin ei ole.

En ole koskaan nähnyt näin paljon lahjakkaita ihmisiä samassa paikassa! On laulajaa, pianistia, kitaristia, runoilijaa, taiteilijaa ja valokuvaajaa. Niin paljon talenttia yhdessä talossa, mutta niin lyötyjä. Välillä mietin olemmeko me itsetuhoiset vain enkeleitä jotka haluavat päästä taivaaseen takaisin kotiin?

Vaikka täällä on niin paljon taitoja omaavia henkilöitä, puuttuu meiltä virikkeet ja tarvikkeet joilla toteuttaa luovuuttamme. Kaupunki säästää… Tänne kun vihdoin pääsee niin halutaan sinut täältä potkia pihalle kalliilla lääkkeillä höystettynä mahdollisimman pian.

Jos ei ole vielä valmis lähtemään ja esittää hoitokokouksessa hyvät perustelut minkä takia hoitoa pitäisi vielä jatkaa ja saa lääkäriltä luvan, muuttuvat ennen niin mukavat hoitajat vittumaisiksi. Enää ei ollakaan all happy and nice vaan muuttuu ääni kellossa pelottavaksi. Ei jutella enää asioista mitkä ennen oli yksi hoidon tärkeimmistä asioista. Tiuskitaan vaan niin ärsyyntyneellä äänellä kuin vain voi ”Ei aina voi olla aikaa jutella!” Eikö? Ei koko päivänä? Tätä edeltävänä iltana yritin jutella toiselle omahoitajalleni tärkeästä asiasta ja hän sanoi, että juttele sitten päivällä toisen omahoitajan kanssa. Ymmärsin asian, sillä yöllä on vain kaksi hoitajaa eikä voi keretä joka paikkaan.

Päivällä tuli sitten tämä isku kasvoille, ettei jutella voi. Se sai minut itkemään, panikoimaan ja oloni epämukavaksi. En voi enää lähestyä omaa hoitajaani asioilla mitkä painaa mieltäni. Pidin asiat sitten sisälläni ja siellä ne kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi kuin vierivä lumipallo. En voi enää luottaa hoitajiini, eikä minulla kiinnosta enää jutella heidän kanssa.

Muille löytyi aikaa sillä hoitajat kävivät kyselemässä huonetoveriani jos hän haluaisi jutella. Entäs minä? Tuollaiset pienetkin sanat ja ”takaiskut” satuttavat. Minulla on arpia sitä todistamaan.

Seuraava samantapainen juttu kävi kun halusin yövuorossa olleelle hoitajalle kertoa vahvoista itsemurhatuntemuksistani. Hän sanoi ärtyneesti, että sinulla on 5 minuuttia aikaa kertoa asiasi ja kun kerroin, mikä oli hänen vastauksensa? ”Olisit jutellu päivällä omahoitajan kanssa!!” En ole ennustaja. Mistä olisin voinut tietää, että klo 21:15 mulle tulee itsemurha-ajatuksia.

En enää tunne oloani mukavaksi täällä enkä tuetuksi. Minua alettiin syrjimään. Miksi jatkaisin enää hoitoani. Tämän vuoden syntymäpäivätoiveeni oli kuolla ja kaikki taputtivat sille tietämättään. Täällä olen vain taas hitaasti valumassa pois kaikesta mitä joskus väitin rakastavani. Onneksi on muut potilaat joilta saa vertaistukea, voimaa ja itkeä surut pois. He käyvät läpi samoja asioita. Lääkärit ovat vain lukeneet kirjoja, mutta eivät he aikusten oikeasti tiedä tästä yhtään mitään. Millaista on elää joka päivä pala palalta murenevana. Pala sieltä pala täältä. Tipahdat, hoipertelet ylös ja yrität saada otteen. Se tapahtuu niin hitaasti, ettet edes huomaa ennenkuin sinusta on jäljellä vain pienen pieniä palasia. Nämä palaset hoitajien pitäisi koota kanssasi yhteen, mutta niin ei valitettavasti ole. Täällä minun on nykyään itse löydettävä palaset mitkä ovat pudonneet ja koottava ne kokonaisiksi.

Avohoitopaikkoja on vaikea saada ja sain tämän kertomalla, että jos nyt astun tuosta ovesta ulos menen ensimmäisen auton alle, koska en kestä normaalielämää. He eivät usko kautta näe mikä minua satuttaa ennen kuin se on jo tappanut minut. Apua ei saa ajoissa. Siksi monelle tulee tunne, että jos tämä on elämääni, en halua sitä enää.

Ja jos et onnistu saamaan itseäsi pilvenreunalle, pääset saamaan apua JOS tulet ja lähdet silloin kuin he haluavat. Lääkärit turhautuvat sinuun, ylilääkitsevät sinut zombieksi, koska he eivät valita. Feikki hymy, kuivuneet silmät, viilletyt ranteet, mustelmaiset reidet, purkillinen pillereitä, köysi sidottuna, ase ladattuna. Tätä vastaan pyristelemme.

Me olemme kaikki addikteja johonkin mikä vie kivun pois. Sanotaan vaan, että jos auto olisi tulossa kohti, en itkisi, huutaisi tai juoksisi. Seisoisin siinä odottamassa. Kun tuntee olevansa arvoton aina, niin voitte vain kuvitella miltä hoitajien välinpitämättömyys tuntuu. Tervetuloa takaisin itsemurha-ajatukset, ei ollakaan vähään aikaan nähty. Hirttopuu tikku-ukko -peli on hyvä esimerkki kuinka sanomalla väärät sanat voit päättää jonkun elämän. Jos tämä ei lopu, vien kaikki kipuni hautaani asti. Rest In Peace ei toimi tässä.

Ehkä luulemme vain, että haluamme kuolla kun tosiasiassa haluaisimme vain tulla pelastutetuksi. Masennus on myrkkyä joka tappaa sinut hitaasti… Jos luulet, että itsemurha on itsekästä, et ole koskaan ollut siinä pisteessä. Minä olen se pieni tyttö jolla on ahdistusta, paniikkia ja itsetuhoiset ajatukset, joista kukaan ei tiedä. Olen mestari peittämään ne. Näette vain hyvän puoleni. Mikä ei tapa sinua, laittaa sinut toivomaan, että olisi. Itsemurha on ikuinen tapa hetkelliseen ongelmaan. Nyt kun olen yrittänyt ja epäonnistunut olen alkanut miettimään miltä perheestäni tuntui.

Silti pääni sisällä on ajatus, että jos voisin poistua maan pinnalta satuttamatta ketään, tekisin sen. Haluan vain sulkea silmäni, kerran ja ikuisesti. Ihmiset jotka tekevät itsemurhan eivät itseasiassa halua kuolla, vaan lopettaa kivun. Pudonneiden sarvien tilalle kasvaa aina uudet.”

Naisen tarina on karu ja herättää kysymyksen, miksei itsemurha-ajatuksia hautovan potilaan kanssa keskustella riittävästi edes kyseisiä ongelmia hoitavassa laitoksessa?