Slash tuli Helsinkiin – kuka varasti shown?

Kitaravirtuoosien supersankarisarjaan itseoikeutetusti kuuluva Slash konsertoi eilen Helsingin Jäähallissa. Täysi sali kuunteli lähes transsissa uskomattomia sooloja, joita yksi planeetan taitavimmista kitaristeista loihti kitarastaan. Ja tietysti Slash esitteli myös huikeita akustisia näppäilytaitojaan kaksikaulaisella kitaralla.
Slash nousi supertähdeksi jo 1980-luvulla Guns’n’Rosesin megahitiksi nousseen Appetite for Destruction -levyn myötä. Guns’n’Rosesin hitit soivat radioissa ympäri maailmaa vieläkin tiuhaan ja merkittävä osa näiden biisien tunnettavuutta ovat Slashin legendaariset riffit. Sukset menivät kuitenkin lopullisesti ristiin Axl Rosen kanssa ja Slash jätti bändin 1996. Monet uumoilivat, että Slash teki virheliikkeen lähtiessään Gunnareista. Sooloura ei noussut stadionluokkaan, ennen kuin muutama vuosi sitten Slash löysi itselleen täydellisen aisaparin Myles Kennedystä, ja alkoi syntyä Gunnarihittien veroisia biisejä. Viime syksynä julkaistu Slashin kolmas sooloalbumi World On Fire onkin siivittänyt hankalasti nimetyn Slash Featuring Myles Kennedy and the Conspirators -yhtyeen uuteen nosteeseen.
Korviahuumaavan illan aikana kuultiin hitti toisensa jälkeen tiuhaan tahtiin. Hittikimaran kuitenkin aloitti Slashin ystävä vuosikymmenten takaa, Michael Monroe, jonka virtuoosi oli buukannut illan lämppäriksi. Monroe bändeineen aloitti tykittämällä heti kärkeen suositun ”’78”-kappaleensa ja sai yleisön liekkeihin. Ilman spiikkejä ja taukoja meno jatkui notkeana ja spagaatit paukkuivat, kunnes vasta neljännen biisin jälkeen Monroe kyseli yleisön tunnelmia. Yleisön vastausta ei tarvitse arvailla. Monroe on todellakin showmies vailla vertaa.

Yhtyeiden välinen lämpö huokui läpi molempien keikkojen. Slashin basisti Todd Kerns vieraili parin biisin ajan Monroen setissä kitaristina ja taustalaulajana. Lisäksi Slashin rytmikitaristi ja rumpali seurasivat Monroen settiä kulisseista. Sieti sitä ihaillakin, sen verran tiukasti Monroen bändi kohkasi. Sam Yaffa sai erityisen suuret suosionosoitukset, kun Monroe esitteli bändiään.
Puolisen tuntia Monroen keikan jälkeen Slash yllätti Jäähallin ”housut nilkoissa” aloittamalla settinsä jo muutamaa minuuttia ennen ilmoitettua aloitusaikaa. Yleisöä alkoi virrata ovista ja tunnelma kohosi, mutta ei kattoon saakka ennen ensimmäistä Guns’n’Roses-biisiä ”You Could Be Mine.” Siitä eteenpäin paluuta ei ollut.
Myles Kennedy on erittäin hyvä laulaja, jolla on huikea ääniala. Hän vetää Guns’n’Roses-biisit virheettömästi, ottaa yleisön omaan tyyliinsä ja hoitaa osuutensa mallikkaasti, mutta…
Salin tunnelma räjähti lopullisesti kattoon, kun Michael Monroe pomppi lavalle vetämään pari biisiä Slashin bändin keulilla. Myles Kennedy osoitti rock-tähdelle poikkeuksellista epäitsekkyyttä soittamalla taustalla kitaraa, kun Monroe-show villitsi yleisön myrskypyörteen lailla. Kennedy ilmiselvästi nautti itsekin Monroen nostattamasta energiasta. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että Slash ja Michael Monroe ovat yhtä lailla supertähtiä. Jos pelkästään shown kannalta tarkastellaan ja unohdetaan Guns’n’Roses-biisien vokaalivaatimukset, Monroe voisi helposti olla vetävämpi keulakuva Slashin lavashowssa kuin Kennedy. Slash avasi suunsa ensimmäisen kerran illan aikana laulamalla ensin kertosäkeet Monroen kanssa samaan mikkiin ja Monroen poistuessa vielä esitteli miehen erikseen: ”He is Michael Monroe!” Kennedy puolestaan osoitti jälleen suuruutensa huikkaamalla aidosti onnellisena Monroesta: ”I fucking love that guy! He’s like a rock’n’roll ray of sun!”
Michael Monroe ei varsinaisesti varastanut koko showta, mutta täydensi sitä iloisesti omalla hyperaktiivisella panoksellaan ja sai Slashinkin laulamaan. Siihen ei moni pysty. Oli mukana Michael Monroeta tai ei, Slash on yhtyeineen rock’n’roll-kokemuksena parasta ykkösluokkaa. Bändi ei kikkaile screeneillä, räjähdyksillä eikä edes lavasteilla. Ainoa lavasteeksi edes etäisesti luokiteltava esine oli taustalla näkyvä kankaalle heijastettu logo, joka pysyi samana alusta loppuun. Slash luottaa musiikin voimaan, ja kun musiikki on tätä luokkaa, se riittää. Kennedyn huikeat laulusuoritukset saivat vahvaa tulitukea myös taustalta, sillä esimerkiksi Todd Kernsin taidot ovat sitä luokkaa, että hän voisi toimia minkä tahansa huippubändin keulakuvana.

Biisti ja esitykset olivat loistavia, mutta Slashin sooloesitykset olivat silti omaa luokkaansa. Bändi soitti soolojen tueksi vetävää taustabiittiä, joka varsinkin ensimmäisen pidemmän soolovedon aikana yltyi niin huikeaan menoon, että myös heidän suorituksensa lähentelivät omia sooloja. Kukaan ei pitkästynyt pitkien soolojen aikana, vaan Slashin käsittämättömän taiteelliset ja hypernopeat juoksutukset saivat koko Jäähallin lähes transsinomaiseen tunnelmaan.
Kuten aiemmin mainittiin, jotkut Slashin ja Myles Kennedyn luomista biiseistä yltävät Gunnareiden parhaiden aikojen tasolle, joten on outoa että esimerkiksi upeaa ”Anastasia”-kappaletta ei kuule Suomen radiosta juuri koskaan. ”Anastasia” huumasi yleisön ja ”World On Fire” villitsi aivan yhtä lailla kuin Gunnareiden ”Sweet Child o’ Mine” ja encorena esitetty ”Paradise City.”
Slash ei tunnetusti viihdy mikrofonin edessä. Yhtyeen loppuesittelyn yhteydessä Slash puhui mikrofoniin vasta toisen kerran illan aikana sanomalla Kennedyn nimen. Hienon keikan päätteeksi hän kuitenkin vielä erikseen kiitteli yleisöä sekä Michael Monroeta. Kennedykin innostui pitämään lyhyen monologin Monroesta, kehottaen suomalaisia arvostamaan ja olemaan ylpeitä tällaisesta harvinaislaatuisesta tähdestä. Bändi ilmiselvästi nautti hieman yli kaksituntisesta showstaan ja yleisöstä, sillä he jäivät vielä encoren jälkeen kaikessa rauhassa hengailemaan lavalle ja heittelemään plektroja, vaikka ihmisiä alkoi jo valua ulos.
Kaiken kaikkiaan Slash Featuring Myles Kennedy and the Conspirators ja Michael Monroe yhtyeineen tarjosivat suomalaisille ikimuistettavan rock’n’roll illan, joka ei hevillä unohdu!

Slash Featuring Myles Kennedy and the Conspirators (Kuva: Travis Shinn)