Moikka taas kaikille!

Keskityin pienen hetken vain oman rakkaan vauvani kanssa tutustumiseen ja olemme olleet täällä vauvakuplassa kolmistaan.

Kaikki sujuu jo melko rutiininomaisesti, vaikka noin pienen vauvan kanssa jokainen päivä on vähän erilainen. Mitään ei voi siis suunnitella kauheasti etukäteen.

Rakastun Joannaan vain päivä päivältä enemmän ja lempipuuhaa onkin vain makoilla vierekkäin sängyssä ja pitää pientä sylissä hengailemassa tuntikausia. Vaunujen kanssa liikkumistakin ollaan jo päästy hiukan kokeilemaan.

Alun pieni paniikki jokaisesta pienestä itkusta ja epävarmuus on väistynyt pikkuhiljaa myös. Aluksi säikähdin vähän turhan paljon kaikkea ja panikoin miehelleni, vaikka osaan käsitellä vauvaani hyvin ja tiesin kyllä kokoajan mitä teen. Kuitenkin oman lapsen itku ja jokainen pienikin asia äitiyshormonien vallassa on aikamoinen juttu.

Olen kuulemani mukaan ja omastakin mielestä tosi luontevasti sujahtanut äidin rooliin. Jarkko sanoo, että ihan kuin minulla olisi ollut jo kauan sitten lapsia.

Se onkin totta, että jo hyvin nuoresta lähtien lempipuuhaani oli hoitaa naapureiden ja tuttavien lapsia ja vielä leikki-iän ylikin viihdyin hyvin pienempien kanssa hiekkalaatikolla ja pihaleikeissä. Tienasin lähes kaikki nuoruusvuosien rahani lastenhoidolla, ilmaisjakelulehtiä jakamalla ja myöhemmin puhelinmyynnillä.

Minulla on myös kolme sisarusta, joista toinen on minua 4 ja toinen 8 vuotta nuorempi, joten minulle perhe-elämä on hyvin lähellä sydäntä.

Minulla on aina ollut sellainen tunne, että olisin hyvä äiti. Siksi ajattelen niin, koska olen hyvin kiltti ja lempeä ihminen ja varsinkin mitä tulee lapsiin. Olen myös läheisiäni kohtaan hyvin empaattinen, sellainen huolehtijatyyppi, joka murehtii kaikkien muiden tunteita ja asioita paitsi yleensä omiaan. Asetan monesti muiden tarpeet etusijalle. Tavallaan miehet on ollut hyvää harjoitusta lasten hoitoon, sillä nekin pitää ruokkia ja niiden asioista pitää huolehtia kuin omistaan ja muistaa kaikki niiden puolesta. Heh. En viittaa tällä tietenkään Jarkkoon ;)

Vanhempana olosta yhdessä ajattelen yllättävän perinteisesti. Ehkä kotoa opitun mallin mukaan. Minä haluan pääroolin lasten hoidossa. Minä pääasiassa nukutan Joannan, ruokin, puen ja hoidan, mutta aina tarvittaessa pyydän apua, jos vaikka väsyttää. Haluan varsinkin näin alussa, että myös isä saa yhteisiä hetkiä vauvan kanssa, että tulemme molemmat yhtä tutuiksi. Muuten annan Jarkon käydä töissä ja levätä yöllä ja minä nautin vauva-ajasta kotona.

Iltaisin syvennyn usein omiin hommiin, kun Jarkko jo väsähtää ja silloin tykkää lepäillä pikkuisen kanssa. Isi tykkää myös kylvettää ja leikittää vauvaa ja vaipanvaihto sujuu kuin tanssi. Jarkko on täydellinen isi, sillä heiltä sujuu yhdessä kaikki tarvittaessa. Isi tykkää myös laulaa ja hassutella vauvalle ja se naurattaa minuakin.

Kaikki tuntuu sujuvan tosi hyvin. Ainoastaan asioiden aikatauluttaminen tuntuu vaikealta. Vauva kun saattaa ilmottaa tarpeitaan hetkenä minä hyvänsä ja vaikka juuri kun pitäisi syödä, lähteä tai tehdä vaikka töitä.

Jos haluan tehdä töitä tai vaikka siivota niin sään salliessa Jarkko tarjoutuu lähtemään esim. vaunulenkille. Muuten minä olenkin jo tottunut yksikätiseksi pääosin, jos en käytä rintareppua. Joanna hengaa mukana aamupalalla ja kun juomme kahvit. Joanna on minun rinnalla tai nukahtaa syliin, kun viihdytän itseäni samalla Netflixin ääressä. Joanna nukkuu rintarepussa, kun olen koneella. Joanna nukkuu tyytyväisenä vaunuissa, kun käyn kauppakeskuksissa välillä shoppailemassa ja syömässä hiljaisina aikoina, silloin kun on ollut jotain tarpeellisia hankintoja, kuten puku ristiäisiin.

Pääosin siis ollaan vieläkin sängyssä, mutta koitan touhuta jotain joskus samalla, koska itseä ei aina nukuta ja haluaisi saada jotain aikaiseksi.

Kauneudenhoitokin onnistuu isin avustamana. Näin nätisti tyttö ja isi viihtyy, kun äiti kaunistautuu Beauty Farmilla.

Äitiys ei ole muuttanut minua mitenkään muuten, kun ainoastaan tuo minun parhaat puolet esiin. Nyt minulla on jotain niin tärkeää ja suurta elämässä, minkä takia herätä joka päivä. Olen myös kypsytellyt pikkuhiljaa sitä ajatusta päässäni, että kenenkään muiden asioista tai ongelmista ei kannata murehtia kuin omista ja keskittyä vain siihen omaan perheeseen. Pitää tavallaan päästää irti siitä turhan energian käyttämisestä turhiin asioihin ja muiden asioista murehtimiseen ja antaa kaikkensa omalle lapselle. Olla sillä tavalla hyvällä tavalla itsekäs, missä olen huono. Tässä on vielä harjoittelemista. Tämän oppiminen lisäisi myös omaa hyvinvointia.

En koe, että minun olisi tarvinnut mistään luopua tai etteikö minulla olisi lapsen takia omaa aikaa tai parisuhde kärsii ja seksi loppuu ja mitä näitä nyt on. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Kun vauva nukkuu niin kumpikaan ei ole koskaan ”liian väsynyt” läheisyyteen. Sitä voi sitäpaitsi antaa ihan arjessakin, kuten halaamalla kesken kotitöiden tai pusulla lähtiessä töihin ja iltaisin kainaloon nukahtamalla.

Kaikki on paremmin kuin hyvin. Jos vielä jotain voisi toivoa niin ehkä vähän tasaisempaa mieltä. Olen kyllästynyt näihin hormonimyrskyihin ja tyrskyihin, mitkä sekoittaa pään ja joskus hetket vaihtelee minuuteissa itkusta nauruun ja epätoivoon ja kaikkea siltä väliltä. Nyt on kuitenkin hyvä olla, kun sain kirjoitettua tämän. Blogin kirjoittaminen on jotenkin terapeuttista. Nyt menen rakkaideni viereen<3

 

 

Aiheet