Nymfomaanin päiväkirja – neitsyyden menetys

Haavat
Koulussa alettiin huomaamaan poissaolevaisuuteni, sillä hyväksikäytöt eivät olleet loppuneet vieläkään. Äitiini otettiin yhteyttä. Hän tuli kysymään minulta mikä minulla oli. Äitini ei ollut huomannut muuttunutta käytöstäni, sillä kotona yritin esittää niinkuin kaikki olisi ennallaan – hänen vuokseen. Koulussa en jaksanut keskittyä mihinkään, en jutella kenellekään, en tehdä mitään.
Painin ajatuksissani isäpuoleni sanoja, sekä totuutta vastaan. Kertoisinko äidilleni, että hänen pientä tytärtään on häpäisty ja hänet on liattu kaikista pahimmalla lialla mitä maailmassa on. Vai valehtelisinko. Isäpuoleni oli kotona, en halunnut ottaa sitä riskiä, että äitini menisi sanomaan jotain hänelle ja isäpuoleni toteuttaisi uhkauksensa.
Päätin jättää kertomatta totuuden. ”Minulla on vain ikävä isääni” sanoin. Se oli totta, mutta ei koko totuus. Äitini nieli syötin, purskahdin lohduttomaan itkuun, äitini silitti päätäni ja otti minut syliinsä.

En itkenyt kuollutta isääni, itkin kipua sisälläni, mitä en saanut pyyhittyä pois vaikka miten yrittäisin.
Minut laitettiin kouluterveydenhoitajalle juttelemaan, mutta minulla ei ollut mitään sanottavaa. Olin sulkenut portit, jotka päästäisivät ketään lähelleni.
Koulusta päästyäni yritin aina vitkutella kotiin menoa, sillä en tiennyt jos isäpuoleni olisi siellä vastassa. Jossain vaiheessa hän tajusi, että pelasin aikaa ja alkoi laittamaan minulle tekstiviestejä, joissa hän pakotti minut tulemaan pikimmiten kotiin.
Aloin hitaasti antamaan periksi isäpuoleni teoille. Kotona odotti vastassa isäpuoleni kameran kanssa. Mitä ihmettä hän aikoo nyt tehdä.
Hän riuhtoi minut äitini ja hänen huoneeseensa. Käski minun riisuutua, sekä mennä sängylle. Olin alaston ja haavoittuva. Itseasiassa olin täynnä haavoja ja jokaisesta kerrasta sain uuden haavan. Niitä ei näkynyt päällepäin, mutta ne olivat siellä sieluni syövereissä. Liian monta, että olisin enää kyennyt laskemaan niitä.
Minulla ei ollut aikaa jäädä nuolemaan vanhoja haavojani, kun isäpuoleni jo aiheutti teoillaan lisää.
Hän laittoi kameran päälle ja asetteli minut asentoihin, joista halusi ottaa kuvia. Tunsin suurta häpeää, suurempaa kuin koskaan ennen.
Hän ikuistaisi minun häpeän hetket kameralle. Isäpuoleni ohjeisti minua koskettelemaan itseäni intiimipaikoista salamavalon välkkyessä. Ei minun kuuluisi tämän ikäisenä edes tietää tällaisista asioista, tämä oli kaikin tavoin väärin.
En kyennyt edes itkemään. Olin turtunut. Olisipa tämä vain pahaa unta ja heräisin kohta omasta sängystäni vaaleanpunaisen prinsessaverhoni alta.
Kello alkoi lähestyä äidin kotiintuloaikaa. Isäpuoleni lopetti kuvaamisen ja hoputti minua pukemaan vaatteet päälle ja menemään omaan huoneeseeni tekemään läksyt – leikkimään, että kaikki olisi okei.
Päivä väistyi yöhön ja tumma varjo peitti taas huoneeni ovesta pilkottavan valon. Se oli painajaiseni demoni, isäpuoleni.

Hänellä oli jokin esine kädessään, mitä en heti tunnistanut. Hänen kävellessä lähemmäs minua näin mikä se oli – puukko.
Mitä hän tekisi puukolla, oliko nyt minun aikani lähteä. Olin shokissa. Hän tarttui jo mustelmilla olevaan käteeni ja kiskoi minut vessaan.
Isäpuoleni sujautti kätensä pyjamani alle, minun intiimialueelleni. Hän kosketteli minua ympäri kehoani. Yhtäkkiä hän työnsi sormensa emättimeeni. Se oli epämiellyttävin tunne mitä olin koskaan tuntenut. Tähän asti.
Sen jälkeen hän käänsi minut selkä häneen päin ja tarttui hiuksistani. Vielä kerran hän muistutti minua olemaan päästämättä ääntäkään. Sitten se tapahtui.
Hän työntyi peniksellään sisälleni. Itkin ja huusin samaan aikaan kivusta ja nöyryytyksestä. Isäpuoleni ei pitänyt tästä ja otti puukon esiin ja painoi sen kaulalleni. ”Mitä minä sanoin, hiljaa perkeleen kakara!” hän kirosi.

Hiljennyin, mutta itkin sisäisesti. Tällä tavallako minä menetin neitsyyteni. Olin kuvitellut sen tapahtuvan miehen kanssa jota rakastan ja joka rakastaa minua. Sitten joskus kun olisin paljon vanhempi. Hädin tuskin tiesin miten se oikeasti edes tapahtuu.
Siinä samassa vessan oven ulkopuolelta alkoi kuulua askelia. Äitini oli herännyt. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut. Hän oli kuullut minun itkuni ja huusi vessan ulkoa, että mitä siellä tapahtuu. Ensin isäpuoleni ei vastannut mitään, mutta minun purskahdettua äänekkääseen itkuun, hän päästi minusta irti ja avasi oven.
Äitini ensimmäinen näky oli minä lattialla itkemässä ja isäpuoleni housut kintuissa puukko kädessä. Hänen ilmeestään näki, että hän oli järkyttynyt. Äitini alkoi huutamaan, että mitä helvettiä isäpuoleni oli tehnyt.
Isäpuoleni ei hyväksynyt tätä ja kävi käsiksi äitiini. Hän hakkasi äitini päätä lattiaan, yritin mennä väliin ja karjuin häntä lopettamaan äitini hakkaamisen. Mutta hän ei lopettanut.
Aika tuntui matelevan, enkä tiennyt mitä tehdä, minuutit tuntuivat tunneilta. Yritin mennä väliin, mutta isäpuoleni tönäisi minut pois. Mielessäni pauhasi hurrikaani, nytkö hän tappaa meidät molemmat. Juoksin etsimään puhelinta, että soittaisin poliisit, isäpuoleni aavisti aikeeni, ryntäsi perääni ja kaappasi minut ennenkuin löysin puhelimen.

Pian ovikello kuitenkin soi, isäpuoleni hiljeni. Me kaikki hiljenimme. Oven takaa kuuluu huuto ”Avatkaa, täällä on poliisi!”
Koska isäpuoleni oli minun kimpussani, äitini kiiruhti avaamaan ovea ja poliisit tulivat sisään. Tunsin sanoinkuvaamatonta helpotusta. Tämä painajainen loppuisi.
Poliisit olivat saaneet soiton naapureiltamme, että meiltä kuuluu huutoa, itkua ja karjumista ja päättivät tulla tarkastamaan tilanteen. Tämä olisi muuten saattanut olla minun ja äitini loppu.
Hysteerisen itkun lomasta sain soperrettua mitä oli käynyt ja poliisit veivät isäpuoleni pois.
Pelko isäpuoleni uhkauksesta kuitenkin jäi kaivertamaan. Mitä tapahtuisi sitten kun hän vapautuisi? Mitä jos hän ei joutuisikaan vankilaan?
xx
(Kuvat eivät liity kirjoittajaan)
 
Nymfomaanin päiväkirja:
Hyväksikäyttöjen paluu
Isäpuoleni hyväksikäytti minua
Kun mikään ei riitä