lakko
Kenellä meneekään huonosti?
Kestettyään kaksi viikkoa ahtaajien lakko on aiheuttanut Suomen vientiteollisuudelle jo 1,5 miljardin euron tappiot. Päivittäin tappioita rapsahtaa 100 miljoonan euron edestä. Eniten lakosta on kärsinyt teknologiateollisuus, jonka päivätappiot ovat jopa 70 miljoonaa euroa. Kaikki melko pienen ammattikunnan tähden. Kaikki sen tähden, että heidän mielestään työntekijät ansaitsevat 6 - 12 kuukauden palkkaturvan työttömyyden varalta. Kaikki siksi, että ahtaajien muutosturva on niin huono.
Anteeksi nyt vaan ahtaajat ja AKT, mutta pienipalkkaiselta pätkätyöläiseltä ei teille paljon sääliä heru.
Suomi on täynnä sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä. Ala on pienipalkkainen ja naisvaltainen. Töitä piisaa, mutta työnantajat pihtaavat vakituisia työsuhteita. Pätkää pätkän päälle painavat työntekijät eivät nauti samoista oikeuksista kuin vakiduunarit. Vielä vaikeampi tilanne on niillä aloilla, joilla töitä on tarjolla vähän ja etenkin uran alkupuolella on otettava vastaan mitä tarjotaan -etuja ja ehtoja kyselemättä. Monet kulttuuri- ja viestintäalan työpaikat ovat tällaisia. Myös opettajat ja monet luonnontieteitä ja teknisiä aloja opiskelleet ovat samassa veneessä. Taideopiskelijan on yleensä turha valittaa epävarmaa tulevaisuuttaan ja huonoa palkkaa. Yleinen kommentti kuuluu, “olisit opiskellut jotain järkevämpää”. Ehkä sama fraasi kannattaisi heittää valittaville ahtaajille ja paperitehtaissa työskenteleville. Menkää vanhainkotiin tai sairaalaan töihin, niissä riittää duunia. Palkka tosin alkaa ykkösellä etkä välttämättä saa koskaan vakituista työsuhdetta. Kenellä tässä maassa olikaan huono muutosturva ja kehnot oltavat?
Ahtaajat ovat perustelleet valituksiaan samalla valitusvirrellä kuin paperitehtaiden väki. Teemme raskasta ja vaativaa työtä, ilman meitä Suomi pysähtyisi. No niinhän se osittain pysähtyikin. Mutta onko kenelläkään käynyt mielessä, että ilman esimerkiksi insinöörityötä teillä ei olisi koneita, joita pysäyttää.
Insinöörialalla kilpailu koventuu koko ajan. Pelkkä koodaaminen ei riitä, sillä työntekijän ja yrityksen on myytävä itsensä joka päivä uudelleen ja todistettava pätevyytensä. Myös valkokaulustöitä siirretään Kiinaan ja Intiaan, mutta mitä tekevät insinöörit? Koodaavat kiltisti vielä hiukan kovempaa tahtia valittamatta ja muutosturvaa kyselemättä. Se, onko tällainen käytös järkevää, on toki eri asia. Liika fiksuus voi kostautua ylidiplomaattisena ja liiankin epäitsekkäänä käyttäytymisenä.
Puhe ahtaajien huonosta työmarkkina-arvosta on kummallista. Jos työntekijä pääsee perustyöllä 4000 euron ansioille ja käärii lisien kanssa jopa 6000 - 7000 euron kuukausipalkkaa, eivät asiat voi kovin huonosti olla. Saman verran tienaa erittäin hyvin urallaan edennyt esimiesasemassa oleva diplomi-insinööri. Tosin siinä vaiheessa kun ahtaajat aloittavat talorahojen keräämisen istuu dippainssi vielä koulun penkillä makaronin ja tonnikalan voimalla. Työajoista esimiesinssin on turha kitistä. Pomon kun pitää olla aina tavoitettavissa.
Laiskat, tyhmät ja ahneet
Suomalaisissa työntekijöissä on aivan liikaa laiskoja, typeriä ja ahneita ihmisiä. Finnairin lentokentällä työskentelevien tavarankuljettajien niskurointi on tästä oivallinen esimerkki. Tällaisia mielipiteitä ei kuitenkaan saisi sanoa ääneen maassamme, jossa tasa-arvoisuus on suorastaan tukahduttavaa.
Suomi nostettiin aikoinaan jaloilleen ahkeruuden ja lahjakkuuden voimin. Ennen kehtasi kehua niin suomalaisia insinöörejä kuin työmiehiäkin. Työmiehet ovat kuitenkin unohtaneet, mistä heille maksetaan, nimittäin ahkeruudesta. Mietitäänpä hieman lentokentällä koneita lastaavien ja purkavien duunareiden työtä. Laukkujen kuljettelu paikasta a paikkaan b ei vaadi erityisiä älyllisiä ponnistuksia, jumalallista lahjakkuutta eikä nykyaikana pahemmin lihasvoimaakaan.
Finnairin duunarit haluaisivat tehdä mahdollisimman vaivatonta työtä työn ”vaativuuteen” nähden mehevällä palkalla. Nyt paha Barona on yrittänyt tarjota heille vakituista työtä, mikä tarkoittaisi sitä, että jotain pitäisi tehdäkin. Myös palkka todennäköisesti laskisi. Ai kauheaa, kyllä tavaroita autolla kuljettelevat jampat ansaitsevat vähintään saman palkan kuin insinööri tai opettaja – ja mieluummin enemmän.
Haluaisin todella tietää, miksi yksinkertaista perusduunia tekevät ihmiset ansaitsisivat työstään samanlaisen korvauksen kuin ahkerammat ja fiksummat ihmiset. Suomi on pirun helppo ja mukava maa jo Euroopan mittakaavassa. Koulutusta on tarjolla ammattikouluista oppisopimuksiin ja korkeakouluihin asti. Jos ihminen valitsee suorimman tien eikä käy kouluja, on hänen turha valittaa trukkinsa kopista, että hänellä ei ole varaa samoihin asioihin kuin hyllymetreittäin kirjoja päntänneillä juristeilla ja lääkäreillä. Jos ihminen ei ole erityisen lahjakas, miksi häntä pitäisi arvostaa ammatillisesti yhtä paljon kuin huippupianistia tai tutkijaa? Jos hänen työnsä ei sisällä valtavaa henkistä painetta tai fyysistä rasitusta -kuten aivokirurgeilla, vanhuksia nostelevilla sairaanhoitajilla tai poispilattujen mukuloiden kanssa painiskelevilla opettajilla- mikä tekee hänen työstään erityisen arvokasta?
Olen itse tehnyt töitä laidasta laitaan, opiskeluaikoina myös siivousta ja tehdastyötä. Kaltaiseltani perusfiksulta ihmiseltä siivous ja tavarapinojen lateleminen kävi näppärästi. Osa työkavereistani oli jämähtänyt duunareiksi, koska opiskelu oli niin hirvittävän ikävää ja vaivalloista, osa taas siksi, että heillä humisi korvien välissä pelkkä tuuli. Juuri nämä tyypit valittivat työstä kaikkein eniten ja problematisoivat sitä aivan turhaan. Varjeles jos siivousreitin varrelle osui ylimääräinen roskis. Sitä ei tyhjennetty ilman pitkällistä palaveria esimiehen kanssa, ja jos tyhjennys tehtiin, se tapahtui kovan nurinan ja kitinän säestämänä. Tuulitunneleille roskakorin tyhjentäminen taas oli visaiseen yhtälöön verrattava pulma. Pitäisikö mun tarttua tohon roskikseen oikealla vai vasemmalla kädellä ja voinko mä tyhjentää sen kun se on sininen ja nää muut roskikset on punaisia. Jostain kumman syystä reippaimpia työntekijöitä olimme me opiskelijat, jotka saatoimme vain unelmoida kesälomista ja painoimme duunia kesätenttien ja opinnäytetöiden lomassa.
Ahneuteen perustuvien vaatimusten ja laiskuuden kritisoiminen on Suomessa tabu, jos kritiikki kohdistuu duunareihin. Poliitikkoja ja teollisuuspamppuja sen sijaan saa ja pitää arvostella. Kansanedustajien palkat nostetaan säännöllisin väliajoin puheenaiheeksi. Kansanedustajien palkat ja edut ovat takuuvarma juttuaihe, jolla toimittaja saa hattuunsa sulan yhteiskunnallisesta kriitikistä. En jaksa lukea enää yhtäkään artikkelia, jossa näppärä journalisti laskeskelee, kuinka monta lähihoitajaa, joulukinkkua tai tuulivoimalaa eduskunnan palkkakustannuksilla saataisiin. En myöskään jaksa olla kateellinen bisnespohatoiden osingoille. Miksi? Siksi, että minulla on pienemmistä ansioistani huolimatta vapaus täyttää kalenterini suht itsenäisesti. Yritysjohtajat ovat tiukasti kiinni oravanpyörässä. Surullisen moni yritysjohtajan lapsi ei saa koskaan tilaisuutta nauttia yhteisestä ajasta äitinsä tai isänsä kanssa. Menetetystä ajasta ja valtavista paineista sietääkin saada rahallista korvausta.
Sen lisäksi, että rikkaiden ihmisten paheksuminen kuuluu maan tapoihin, kuuluu “vähäosaisista” puhua säälivään sävyyn. Kaikkia huonosti toimeentulevia ihmisiä ei tietenkään voida niputtaa automaattisesti luusereiksi. Osa heistä on kuitenkin enemmän tai vähemmän tietoisesti valinnut osansa. Sorry vaan, mutta minulta ei heru sääliä koulut kesken jättäneelle kellokorttilaiselle, joka käyttää energiansa työn teon sijaan paremmin koulutettujen ja varakkaampien ihmisten arvosteluun.
Suomalaisen mentaliteetin muutos on nähtävissä myös urheilussa. Ennen Suomi tehtaili huippu-urheilijoita, jotka treenasivat mustikkasopan ja perkeleellisen tahdonvoiman ajamina. Nykyään yksikin on suuri saavutus. Urheilu on ammattimaistunut, välineet ja menetelmät ovat kehittyneet, mutta suomalaisia nähdään palkintopalleilla entistä harvemmin. Selityksiä sen sijaan piisaa. Oli kivi kengässä, huono feng-shui ja vääränväriset lenkkarit.
Ahkeruudesta, lahjakkuudesta ja riskeistä pitää maksaa kunnollinen palkka. Laiska, tyhmä ja saamaton ihminen ansaitsee rahaa sen verran, että tulee toimeen. Perustoimeentulo ei tarkoita sitä, että ihmisellä pitäisi olla kotiteatteri, katumaasturi ja omakotitalo. Viimeisen kymmenen vuoden aikana lähinnä vain perusduunarit ovat kovaan ääneen mourunneet etujaan. On sääli, että fiksuimmat ja raskaimpia töitä tekevät ihmiset eivät nouse barrikadeille samalla tavalla. Poliiseilla, opettajilla, palomiehillä, lääkäreillä, juristeilla ja sosiaalityöntekijöillä on liian kova kiire pitää yhteiskuntaa pystyssä, jotta laiskemmilla ja tyhmemmillä olisi hyvät puitteet kitistä.