Sporttiblogi: Kimi median hampaissa vai media Kimin hampaissa
Valtakunnan Vahtikoira: Ruokkivan käden pureminen
Yhä useammat julkisuuden henkilöt valittavat median ajojahdista. Erikoista on se, että suuri osa näistä valittajista on ihmisiä, jotka ovat täysin vapaaehtoisesti hakeutuneet julkisuuteen. Jari Sarasvuo on viimeisen vuoden ajan keskittynyt messuamaan bisnesjargonin sijaan median huonosta käytöksestä. Viimeisin Sarasvuon veto oli syyttää mediaa yrityksensä Trainer´s Housen romahtaneesta tuloksesta. Samoihin aikoihin iltapäivälehdissä käytiin pienoinen debatti X-Factor -juontaja Renne Korppilan skinhead-kytköksistä. Korppilan mielestä siinä ei ole mitään arveluttavaa, että hän soittaa bändissä, joka mitenkään skinheadismiaan selventämättä ja tarkentamatta ilmoittautuu kyseisen aatteen kannattajaksi. Samalla kun Jari syytti toimittajia talousahdingostaan, ihmetteli Renne, miten ihmeessä häntä voidaan pitää skinheadina, koska hän soittaa skinhead-yhtyeessä.
Vanha sananlasku ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, pitää tässä yhteydessä paikkansa erinomaisesti. Samoin viisaus, jossa muistutetaan, että sen eestään löytää, minkä taakseen jättää. Jari Sarasvuo on esiintynyt aktiivisesti mediassa 80-luvulta lähtien. Hän on täysin vapaaehtoisesti ollut esimerkiksi Diilin keulahahmo. Entisenä toimittajana Jarin luulisi tietävän, miten ärsyttäviä toimittajat ovat. He ovat uteliaita suupaltteja, jotka elävät tietojen hankkimisella ja levittämisellä. Heidän toimenkuvaansa kuuluu pohtia yritysten kehitystä talousjulkaisuissa ja räksyttää julkkisten ihmissuhteista roskalehdissä. Jos Jari Sarasvuo ei pidä mediasta, hänen ei pitäisi vastata haastattelupyyntöihin ja esiintyä Diilin kaltaisissa ohjelmissa.
Renne Korppilan reaktio taas on esimerkki huonosta julkisuudenhallinnasta. Kun ihminen lähtee ammattiin, johon julkisuus kuuluu, hänen on mietittävä myös siviilielämäänsä. Se on ikävää ja raakaa, mutta totta. Jos ihminen jatkaa skinhead-bändissä laulamista aloitettuaan työt radiojuontajana ja tv-tuomarina, hänen on turha ihmetellä median reaktioita. Rennen pointti lienee ollut se, että hän diggailee vanhanajan skinhead-kulttuuria. Kyseinen alakulttuuri syntyi Briteissä 60-luvulla. Aluksi kaljuja maiharipoikia ei kiinnostanut ulkomaalaisten hakkaaminen, vaan pubeissa hengailu kavereiden kanssa. Alkuperäiset skinit jopa hengailivat Britteihin muuttaneiden jamaikalaisten kanssa ja kuuntelivat ska- ja reggae-pohjaista musiikkia. Tällä skinhead-kulttuurilla on Joensuun nahkapäiden kanssa yhtä paljon tekemistä kuin Lordin huumorihevillä ja saatananpalvonnalla.
Korppila yritti tuoda tätä eroa esille medialle antamissaan kommenteissa. The Wrongdoersin Myspace-sivulla asiaa ei sen sijaan selitellä sen kummemmin. Suomen leijonasta, nyrkeistä ja sinivalkoisesta värityksestä koostuva kuvitus ohjaa ajatukset Joensuuhun 60-luvun Brittilän sijaan. Jos The Wrongdoers ei todellakaan ole rasistinen ja väkivaltainen bändi, pitäisi tämän tulla selväksi myös bändin sivuilla. On naivia ajatella, että julkisuudessa työskentely ja skinhead-bändissä soittaminen eivät voisi olla riskialtis yhdistelmä. Vielä naivimpaa on luoda bändille imago, joka ei pura skinheadismiin automaattisesti liitettyjä ajatuksia rasismista.
Media voi todellakin saada pahaa aikaan. Toimittajat eivät kuitenkaan ole aina syypäitä. Sähköinen media on kaikille vapaa temmellyskenttä, mikä tekee siitä vaarallisen välineen. Ajattelematon Facebook-päivitys tai ronskilla huumorilla höystetty sähköpostiviesti voivat nostattaa kohun, joka tuhoaa ihmisen uran ja yksityiselämän. Tällöin vahingosta voi syyttää vain omaa tyhmyyttään. Näkyvin esimerkki tästä on naisten ulokkeita auton kaariin vertaillut audimies Esko Kiesi. Ennen seuraavan viestin näpyttelyä kannattaa nukkua yön yli ja miettiä, kannattaako avata suutaan. Esimerkiksi Matti Vanhanen voisi laittaa tämän vinkin korvansa taakse ennen syöksymistään netin treffipalstoille ja blogiinsa. Vielä useamman henkilön kannattaisi miettiä myös sitä, onko julkisuuteen hakeutuminen hyvä idea. Kiinnitellessään rakkausviestejä Espoon lenkkipolkujen varrelle Jari Sarasvuon kannattaisi olla vastaamatta puhelimeen, kun toimittaja soittaa. Tätä käyttäytymismallia tulee noudattaa tunnollisesti niin kauan, kunnes media ei ole enää kiinnostunut sinusta.
Mediasta ei valitettavasti voi poimia vain itselleen mieluisia asioita. Toivon, että media ei koskaan ala toimia tällä tavalla, vaan mainostoimistojen ja tiedotusvälineiden välinen ero säilyy selvänä. Jos toimittajat kirjoittaisivat vain asioista, jotka miellyttävät juttujen kohteita, olisivat monet rikokset, eettisesti arveluttavat asiat ja ristiriidat jääneet paljastumatta. Sellaisetkin pikku keissit kuin Watergate, Wincapita ja lukuisat sotarikokset.
Valtakunnan Vahtikoira: Laadukasta opetusta?
Suomalaisia korkeakouluopiskelijoita on patisteltu ja kovisteltu viime vuosina. Yliopistossa ei voi enää roikkua kirjoilla vuosikausia ja nauttia opiskelijaetuuksista. Opiskelijat halutaan nopeammin työelämään -tai ainakin jonnekin pois luentosalien penkkejä kuluttamasta. Tutkimuksen laatua halutaan parantaa, ja tohtoriopintoihin halutaan vain todella motivoituneita ja lahjakkaita opiskelijoita. Päättäjien visioissa Suomi on tulevaisuudessa huippututkimuksen kärkimaa, jonka loistavasta opetuksesta ulkomaalaiset opiskelijat ovat valmiita maksamaan. Tusinamaisterit taas pullahtavat nopeasti opintoputkesta ulos kartuttamaan valtion kassaa.
Haaveita ja visioita on hyvä luoda. Ilman niitä ei ole kehitystä. Jos haaveet eivät kohtaa resursseja, tiedossa on kuitenkin katastrofi. Miettikää vaikkapa entistä Neuvostoliittoa ja Maon ajan Kiinaa. Mösjöö Mao näännytti kansansa suurilla harppauksillaan. Maan talous oli romahduksen partaalla ja kulttuurivallankumouksella ei ollut mitään tekemistä oikean kulttuurin kanssa. Suomalaiset korkeakoulut eivät ole vielä niin hyviä opinahjoja, että meillä olisi rahkeita lyödä opinnoille hintalappu. Jos perusasiat ontuvat yliopistoissa, miten ne voivat tuottaa innovaatioita ja houkutella ulkomaalaisia opiskelijoita?
Mielipiteeni suomalaisen korkeakoulutuksen tasosta perustuu lähes seitsemän vuoden yliopisto-opiskeluun. Olen tällä hetkellä malliesimerkki siitä, mitä Vanhanen ja kumppanit eivät halua. Opintorekisterini pullistelee opintopisteistä. Olen opiskellut sitä sun tätä ja lopuksi päädyin suorittamaan kahta tutkintoa. Olen ollut koko ajan epävarma siitä, onko koulutuksellani mitään arvoa työmarkkinoilla. Olen tämän vuoksi tehnyt todella paljon töitä opintojen ohella ja onnistunut onneksi saamaan oman alani töitä. Tiedän, että olen kahminut liikaa turhia kursseja. Mutta mitä muuta epävarma 22-vuotias voi tehdä, jos opintojen ohjaus on minimaalista, eikä omalla laitoksella kukaan osaa vastata työllistymiseen ja sivuaineisiin liittyviin kysymyksiin. Kun opintosuunnitelman tekemisestä tuli pakollista, suhtautui HOPS-opettajamme vastuualueeseensa todella negatiivisesti. En nähnyt mitään järkeä HOPSin teossa, kun opettajan asenne oli se “että tehdääs nyt tämä liirumi laarumi pois alta että päästään kotiin”.
Opiskelu ei ole mielestäni raskasta. Olen edelleen ylpeä ja kiitollinen kaikesta saamistani tiedoista ja taidoista. Yliopistossa selviäminen sen sijaan on helvetinmoinen savotta. Laitokset puskevat uusia maisteriohjelmia ja opintokokonaisuuksia joka vuosi, mutta monesti kukaan ei osaa neuvoa opintojen vastaavuutta ja korvaavuutta koskevissa kysymyksissä. Loppututkinnon kasaaminen muistuttaa sosiaaliluukulta toiselle juoksemista, jos opiskelija on hiukankin poikennut kaavoista. Korvaavuuksista joutuu neuvottelemaan milloin tiedekunnan kansliassa, milloin laitoksen jotajan tai opintoasiain päällikön kanssa. Takapuolessa polttaa koko ajan pelko siitä, että tutkintovaatimuksia muutetaan radikaalisti ja omat opinnot vanhenevat. Nopeasti valmistuminen on kuitenkin monessa tiedekunnassa vielä mahdotonta jähmeän byrokratian ja piittaamattomien opettajien vuoksi.
Suomalaisen tutkimuksen laatu on oma lukunsa. Mutu-tuntumani perusteella gradu ei suinkaan aina jää kesken opiskelijan työkiireiden tai laiskuuden vuoksi. Motivaatio loppuu ja pelko valtaa mielen, kun graduohjaaja vaihtuu tai ohjaajan kommentointi on olematonta. Pahimmillaan opiskelija joutuu opettelemaan tieteellisten artikkelien etsimistä ja lukemista vasta graduvaiheessa. Teoriat pitäisi nitoa opintoihin heti ensimmäisistä kursseista alkaen. Massaluennot ja kirjatentit eivät harjoita opiskelijoiden omatoimisuutta ja tiedonhankintataitoja. Ne kuitenkin ovat äärettömän tärkeitä graduvaiheessa.
Mielenkiintoista on se, että moni vanhan polven päättäjä on itse opiskellut yli kymmenen vuotta. Harva heistä on väitellyt tohtoriksi ja joukossa on myös ikuisia ylioppilaita. Nämä ihmiset vaativat nuorilta entistä enemmän, vaikka resursseja lisätään tuskallisen hitaasti. Miksi heidän omat opintonsa venyivät aikoinaan? Ehkä heilläkin oli ongelmia Ruotsin ja tilastotieteen kurssien kanssa. Ehkä heiltäkin oli välillä rahat loppu. Ehkä heitäkin väsytti ja pelotti.
Sporttiblogi: Suomen Jääkiekkoliitto kiittää
Ei voi olla tulematta mieleen koplausta Suomen jääkiekon johtoportaissa kun tarkastelee kuinka Vancouverin valintasessio on toteutettu.
Oliko liiton pakko jatkaa Jukka Jalosen sopimusta ennen kisoja, jotta hän voisi tulosvastuuttomana valita liiton suosikit kisoihin? Osa pelaajista on pitkänlinjan maajoukkueratsuja, jotka siis on saatava viimeiselle palkintomatkalle. Eihän sillä ole väliä, vaikka pelaaja olisi ollut lähes koko kauden sairastuvalla, sillä onhan hän antanut näytöt jo 90-luvun alussa. Lienee turha kertoa kenellekkään, että jääkiekko on maalintekopeli, jossa enemmän maaleja tehnyt joukkue voittaa. On siis järkevää jättää NHL:n suomalaispelaajien pistepörssin top 3:sta pelaajia rannalle, kun saadanhan yksi (lue muutama) vaivaisenluu “jonka pelaaminen on enemmänkin kuin kyseenalaista” kavereiden mukaan turnaukseen. Harmi että osa maista jotka ovat mukana turnauksessa, ottavat kisat tosissaan ja lähettävät kisoihin parhaan kokoonpanonsa. Luotan myös Jalosen tekevän näin jatkossa, kunhan saadaan hoidettua velvollisuudet ensin.
Olisikohan liiton ohjeistus turnaukseen myös tätä luokkaa: Herätys klo 04.00 niin ovat pojat hereillä jo ottelun alussa, ei ruokailua vuorokautta ennen ottelua että olisi nälkää pelissä, hyvä fiiflis haetaan discoillasta, ja stand up -komiikkaa ennen ottelua jotta saataisiin pelihuumoria, ja ettei jalat jäisi pukukoppiin peluutetaan vain tervejalkaisia pelaajia, pidetään lämmintä yllä ja juodaan lämmintä ettei maalintekijöiden kädet jäädy. Pelikirjaan on kirjoitettu terveen ruokavalion merkitys, joten kebabkioskille ei mennä eikä kahville. No onhan siellä annettu vastuuta nuorillekin, ja se onkin todella iloinen asia, mutta eivät hekään jaksa paikata kaikkea.
Lopuksi tulee vielä tietyistä valinnoista mieleen puujalat, ja tässä sellainen: koska vika on johtoportaissa vaihdetaan ne hisseihin.
“jubens”
Valtakunnan Vahtikoira: No mitäs hasardii?
Pensseli-setäkin alkaa naurattaa pelottavan paljon Kaarina Hazard -kohua seuratessa. Hazardin ja kansan syvien rivien välistä nokittelua on seurattu kuin tennisottelua, jossa yleisön pää keinuu puolelta toiselle pallon perässä. Oli tämän pelin voittaja kuka tahansa, Vahtikoira vuodattaa kyyneliä.
Pelin vastapooleina eivät ole vain Kaarina Hazard ja edesmennyt Tony Halme. Vastakkain ovat nyrpeät elitistikyynikot ja fanaattiset putkiaivot. Kohu heijastelee pelottavan paljon yhteiskuntamme jakaantumista niihin, jotka eivät ajattele juuri mitään ja niihin, jotka luulevat ajattelevansa paljon. En kerro, kummat kuuluvat hazardilaisiin ja kummat halmelaisiin. Jätetään lukijoille hiukan pohdittavaa tässä mauttomaksi pureskellun median maailmassa.
Paljastettakoon Vahtikoirasta sen verran, että olen opiskellut viestintää yliopistotasolla. Mitä enemmän olen kuluttanut opinahjomme penkkejä, sitä vastenmielisemmiltä suuri osa toimittajista on alkanut tuntua. Yliopistot pelkäävät ammattikorkeakoulujen medianomitulvaa, ja yliopistossa opiskeleville toimittajanaluille paukutetaan, että meilläpä onkin jotain, mitä ammattikorkeakouluista ei saa. Nimittäin kyky kriittiseen ajatteluun. Tämä oivallus on kihahtanut niin opettajien kuin nuorten opiskelijoidenkin hattuun. Yliopiston ruokalassa lauotaan kaksikymmentäyksivuotiaiden vakaumuksella totuuksia globalisaatiosta, kulttuurista ja Afganistanin ahdingosta. Ja tietenkin Tony Halmeen kaltaisista turhista julkkiksista ja niistä säälittävistä ihmisistä, jotka äänestivät hänet eduskuntaan ja ostivat hänen kasvoillaan koristeltuja juorulehtiä.
Yliopiston käytävillä paukuttelee henkseleitään moni pikku-Hazard. Heidän mielestään huonostikäyttäytyvää päihdeongelmaista ylipainoista miestä saa haukkua möhkäleeksi ja kotieläimeksi. Eihän sillä ollut edes korkeakoulututkintoa! Ei ole ihme, että Seiska ja Hymy myyvät kuin häkä ja saavat kaikessa rauhassa luoda henkilökulttejaan. Hazardien teksteistä paistaa kirkkaasti läpi se, että he pitävät itseään muita parempina ihmisinä. Kukaan “oikea” toimittaja ei hakeudu Seiskaan töihin kuin pahimmassa ahdingossa. Juttuja kirjoittavat saman halveksitun kansanosan edustajat, jotka niitä lukevat. Ammattikoululaiset, opistotoimittajat, duunarit ja kampaaja-stylisti-evankelistat. Sillä välin kun Carmen Mäkinen kirjoittaa Seiskaan reportaasia tulipalosta pelastuneesta kissasta, luovat oikeat toimittajat ontologisia kollaaseja jälkimodernista feminismistä Parnassoon. Tai no ainakin Sydän-Hämeen lehteen.
Kaarina Hazard pelasti itsensä nyrpeilijöiden silmissä. Hän selitti, että kolumni oli mediakritiikkiä. Hän halusi vain pohtia, miksi lehtiä myydään ongelmaisten ex-nyrkkeilijöiden kasvoilla? Miksi he pääsevät eduskuntaan ja miksi heidän kuolemansa saa Mellunmäen tulvimaan kyyneleistä. Varmaan samasta syystä kuin Tommy Tabermankin äänestettiin eduskuntaan ja hänen aivokasvaimensa vuoksi Ullanlinna kaikuu nyyhkäyksistä. Tony Halme puhutteli monia ihmisiä ja tarjosi heille samaistumiskohteen.
Hazardin kolumni oli Halmeen nimittelyn osalta ala-arvoinen. Kulttuuri-ihmiset peräänkuuluttavat usein suvaitsevaisuutta, mutta heiltä ei heltiä ymmärrystä perusperoille, jotka laskevat ABC:t ravintoloiksi ja Kummelin teatteritaiteeksi. Olen pahoillani Kaarina, mutta heitä on paljon keskuudessamme. Sen asian kanssa sinun on elettävä, vaikka et voisi koskaan ymmärtää heitä. Juorulehtien toimittajat puolestaan voisivat joskus miettiä kahteen kertaan, kannattaako elämäänsä hallitsemattomien ihmisten kaikista toilailuista kirjoittaa. Yhtä tärkeää on kuitenkin se, että yliopistoissa opiskelevat kansakuntamme toivot ymmärtäisivät elävänsä suppeassa todellisuudessa. Suomi on paitsi Pisa-menestyksen ja insinöörien, myös kampaajien ja putkijamppojen maa.
Valtakunnan Vahtikoira: Vastuuntunnottomia kohdellaan vastuuttomasti
“Ajoin 80 alueella tutkaan 106 km/h. Kyllä nyt vituttaa.” Näin manaili muuan tuttavani Facebook-profiilissaan. Häntä ei suinkaan harmittanut se, että hän oli ajanut liukkaalla ja lumisella kelillä reilua ylinopeutta, vaan se, että hän jäi siitä kiinni. Pienikin ylinopeus on anteeksiantamatonta oman ja muiden turvallisuuden vaarantamista Suomen talvisilla teillä, vaikka alla olisi kuinka uusi ja turvalaitteiltaan laadukas auto. Tätä ei kuitenkaan saada taottua ylimielisten kaahareiden kalloon ennen kuin tieliikennerikkomuksista aletaan määrätä tuntuvia rangaistuksia.
Samalla viikolla Matti Nykäsen ja Mervi Tapolan kodissa käytiin taas puukkohippaa. MTV3 uutisoi asiasta viihdesivuillaan. Poliisi päätti vapauttaa Nykäsen, ja häntä epäillään tapon yrityksen sijaan pahoinpitelystä ja uhkailusta. Media pörräsi Tampereen käräjäoikeuden aulassa odottamassa oikeuden päätöstä mahdollisesta vangitsemisesta. Nykänen pakeni kameroita muuan luottotoimittajansa kanssa. Kyseinen herra tehtailee Nykäsestä tarinaa juorulehtiin aina, kun Matti on rahan tarpeessa.
Nykästä epäillään rikoksista, joista saa yleensä vuoden vankeutta. Matti on kuitenkin lusinut jo aikaisemmin, joten rikoksen uusijana hänen tarvinnee istua mahdollisesta kakustaan vain kaksi kolmasosaa. Anteeksi mitä? Oikeusvaltion logiikka ei aukene minulle. Jos ihminen uusii rikoksensa, hän osoittaa, ettei ole ottanut edelliskerrasta opikseen. Eikö rikoksen uusijoille kuuluisi langettaa entistä kovempi rangaistus? Aita tyhmyyksien tekemiseen madaltuu, kun tietää, että eihän ne pidä mua linnassa kuitenkaan koko aikaa kun mä oon jo kerran siellä ollut. Kyse ei ole yläasteen jälki-istunnosta, vaan vankilaan mennään kärsimään ja miettimään omia tekojaan ja arvomaailmaansa.
Yhteiskunnassamme rellestää liian monta itsekästä, tyhmää, pahaa, piittaamatonta ja sairasta ihmistä. Media ei paranna yhteiskuntaa omalla toiminnallaan, vaan se on ottanut silmiään pyörittelevän jeesustelijan roolin. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, mitä viihteellistä MTV3 näkee siinä, kun alkoholisoitunut mies pahoinpitelee vaimoaan kerta toisensa jälkeen. Tästä Nykäsen ja Tapolan suhteessa on kysymys, vaikka Matista ja Mervistä on muokattu mediassa sympaattisen hauskoja juntteja. Nykäsen luottotoimittajan sietäisi myös katsoa peiliin. On moraalisesti väärin antaa mieleltään heikon miehen rellestää ja vielä yllyttää tätä hölmöilyihin hyvän jutun toivossa. Nykäsestä on tullut kuin Pavlovin koira, joka on oppinut, että lentävät lauseet, avioero, nyrkkitappelut ja ryyppääminen saavat rahat kolahtamaan tilille.
Suomi on aina ollut ylpeä demokratiastaan. Rangaistusten jakamisessa ei kuitenkaan pitäisi pelätä liikaa sitä, että tuomitulle voi tulla paha mieli. Ei rangaistus ole rangaistus, jos se räätälöidään syyllisen toiveiden mukaan. Eräs raiskaaja sai ehdollisen tuomion, jotta hän voisi käydä samalla töissä. Hyvän työntekijän uraa ei haluttu pilata turhanpäiväisellä omien tekojen pohdiskelulla. Jos tuomioista laistetaan tuottavuuden nimissä, olisi pakkotyö hyvä vaihtoehto. Johan loppuisi jokasyksyinen kitinä metsiin mätänevistä marjakiloista, kun törttöilijät noukkisivat puolukoita pallot nilkoissa.
Valtakunnan Vahtikoira: Laiskat, tyhmät ja ahneet
Suomalaisissa työntekijöissä on aivan liikaa laiskoja, typeriä ja ahneita ihmisiä. Finnairin lentokentällä työskentelevien tavarankuljettajien niskurointi on tästä oivallinen esimerkki. Tällaisia mielipiteitä ei kuitenkaan saisi sanoa ääneen maassamme, jossa tasa-arvoisuus on suorastaan tukahduttavaa.
Suomi nostettiin aikoinaan jaloilleen ahkeruuden ja lahjakkuuden voimin. Ennen kehtasi kehua niin suomalaisia insinöörejä kuin työmiehiäkin. Työmiehet ovat kuitenkin unohtaneet, mistä heille maksetaan, nimittäin ahkeruudesta. Mietitäänpä hieman lentokentällä koneita lastaavien ja purkavien duunareiden työtä. Laukkujen kuljettelu paikasta a paikkaan b ei vaadi erityisiä älyllisiä ponnistuksia, jumalallista lahjakkuutta eikä nykyaikana pahemmin lihasvoimaakaan.
Finnairin duunarit haluaisivat tehdä mahdollisimman vaivatonta työtä työn ”vaativuuteen” nähden mehevällä palkalla. Nyt paha Barona on yrittänyt tarjota heille vakituista työtä, mikä tarkoittaisi sitä, että jotain pitäisi tehdäkin. Myös palkka todennäköisesti laskisi. Ai kauheaa, kyllä tavaroita autolla kuljettelevat jampat ansaitsevat vähintään saman palkan kuin insinööri tai opettaja – ja mieluummin enemmän.
Haluaisin todella tietää, miksi yksinkertaista perusduunia tekevät ihmiset ansaitsisivat työstään samanlaisen korvauksen kuin ahkerammat ja fiksummat ihmiset. Suomi on pirun helppo ja mukava maa jo Euroopan mittakaavassa. Koulutusta on tarjolla ammattikouluista oppisopimuksiin ja korkeakouluihin asti. Jos ihminen valitsee suorimman tien eikä käy kouluja, on hänen turha valittaa trukkinsa kopista, että hänellä ei ole varaa samoihin asioihin kuin hyllymetreittäin kirjoja päntänneillä juristeilla ja lääkäreillä. Jos ihminen ei ole erityisen lahjakas, miksi häntä pitäisi arvostaa ammatillisesti yhtä paljon kuin huippupianistia tai tutkijaa? Jos hänen työnsä ei sisällä valtavaa henkistä painetta tai fyysistä rasitusta -kuten aivokirurgeilla, vanhuksia nostelevilla sairaanhoitajilla tai poispilattujen mukuloiden kanssa painiskelevilla opettajilla- mikä tekee hänen työstään erityisen arvokasta?
Olen itse tehnyt töitä laidasta laitaan, opiskeluaikoina myös siivousta ja tehdastyötä. Kaltaiseltani perusfiksulta ihmiseltä siivous ja tavarapinojen lateleminen kävi näppärästi. Osa työkavereistani oli jämähtänyt duunareiksi, koska opiskelu oli niin hirvittävän ikävää ja vaivalloista, osa taas siksi, että heillä humisi korvien välissä pelkkä tuuli. Juuri nämä tyypit valittivat työstä kaikkein eniten ja problematisoivat sitä aivan turhaan. Varjeles jos siivousreitin varrelle osui ylimääräinen roskis. Sitä ei tyhjennetty ilman pitkällistä palaveria esimiehen kanssa, ja jos tyhjennys tehtiin, se tapahtui kovan nurinan ja kitinän säestämänä. Tuulitunneleille roskakorin tyhjentäminen taas oli visaiseen yhtälöön verrattava pulma. Pitäisikö mun tarttua tohon roskikseen oikealla vai vasemmalla kädellä ja voinko mä tyhjentää sen kun se on sininen ja nää muut roskikset on punaisia. Jostain kumman syystä reippaimpia työntekijöitä olimme me opiskelijat, jotka saatoimme vain unelmoida kesälomista ja painoimme duunia kesätenttien ja opinnäytetöiden lomassa.
Ahneuteen perustuvien vaatimusten ja laiskuuden kritisoiminen on Suomessa tabu, jos kritiikki kohdistuu duunareihin. Poliitikkoja ja teollisuuspamppuja sen sijaan saa ja pitää arvostella. Kansanedustajien palkat nostetaan säännöllisin väliajoin puheenaiheeksi. Kansanedustajien palkat ja edut ovat takuuvarma juttuaihe, jolla toimittaja saa hattuunsa sulan yhteiskunnallisesta kriitikistä. En jaksa lukea enää yhtäkään artikkelia, jossa näppärä journalisti laskeskelee, kuinka monta lähihoitajaa, joulukinkkua tai tuulivoimalaa eduskunnan palkkakustannuksilla saataisiin. En myöskään jaksa olla kateellinen bisnespohatoiden osingoille. Miksi? Siksi, että minulla on pienemmistä ansioistani huolimatta vapaus täyttää kalenterini suht itsenäisesti. Yritysjohtajat ovat tiukasti kiinni oravanpyörässä. Surullisen moni yritysjohtajan lapsi ei saa koskaan tilaisuutta nauttia yhteisestä ajasta äitinsä tai isänsä kanssa. Menetetystä ajasta ja valtavista paineista sietääkin saada rahallista korvausta.
Sen lisäksi, että rikkaiden ihmisten paheksuminen kuuluu maan tapoihin, kuuluu “vähäosaisista” puhua säälivään sävyyn. Kaikkia huonosti toimeentulevia ihmisiä ei tietenkään voida niputtaa automaattisesti luusereiksi. Osa heistä on kuitenkin enemmän tai vähemmän tietoisesti valinnut osansa. Sorry vaan, mutta minulta ei heru sääliä koulut kesken jättäneelle kellokorttilaiselle, joka käyttää energiansa työn teon sijaan paremmin koulutettujen ja varakkaampien ihmisten arvosteluun.
Suomalaisen mentaliteetin muutos on nähtävissä myös urheilussa. Ennen Suomi tehtaili huippu-urheilijoita, jotka treenasivat mustikkasopan ja perkeleellisen tahdonvoiman ajamina. Nykyään yksikin on suuri saavutus. Urheilu on ammattimaistunut, välineet ja menetelmät ovat kehittyneet, mutta suomalaisia nähdään palkintopalleilla entistä harvemmin. Selityksiä sen sijaan piisaa. Oli kivi kengässä, huono feng-shui ja vääränväriset lenkkarit.
Ahkeruudesta, lahjakkuudesta ja riskeistä pitää maksaa kunnollinen palkka. Laiska, tyhmä ja saamaton ihminen ansaitsee rahaa sen verran, että tulee toimeen. Perustoimeentulo ei tarkoita sitä, että ihmisellä pitäisi olla kotiteatteri, katumaasturi ja omakotitalo. Viimeisen kymmenen vuoden aikana lähinnä vain perusduunarit ovat kovaan ääneen mourunneet etujaan. On sääli, että fiksuimmat ja raskaimpia töitä tekevät ihmiset eivät nouse barrikadeille samalla tavalla. Poliiseilla, opettajilla, palomiehillä, lääkäreillä, juristeilla ja sosiaalityöntekijöillä on liian kova kiire pitää yhteiskuntaa pystyssä, jotta laiskemmilla ja tyhmemmillä olisi hyvät puitteet kitistä.
Muoti - My Fashion Boombox: my home
Multa oli toivottu koti postausta. Koti on mulle maailman tärkein paikka ja nyt pääsette vähän kurkkaan missä nää kirjotukset oikeen syntyy 
I’d rather have roses on my table than diamonds on my neck.
- Emma Goldman
kitchen<3
Some people wish me a post about my home so here are few photos, welcome
Muoti - My Fashion Boombox: Madonna for Dolce & Gabbana Spring 2010
Italian Vanity fair julkaisi muutaman kuvan Dolce & Gabbanan kevään 2010 kampanjasta jossa Madonna nähdään kotitöissä.
Kaikki sen tietävät, Madonna on upea. Sitä on turha todistella photoshopatuilla poseerauksilla bikineissä. Loisto veto Dolce & Gabbanalta. Mahtavaa!
Italian Vanity Fair published a few pictures of Dolce & Gabbana Spring 2010 collection. We all know how gorgerous Madonna looks in bikinis and staff but this is something we definitely havent seen before! Perfect, Dolce & Gabbana!
Timon BB-blogi: Ason kiusaukset
11.12 perjantaina oli seuraavan erän vuoro lähteä vähän ottamaan Suomea haltuun. Tällä matkalla mukana oli Aso, Toni, Esa J, Iida ja Marko + viime vuodelta tutuksi tulleet Jari-Matti, Tuuli ja Anniina. Jostain vippipuolen varjoista Tampereen Love Hotellissa löytyi myös Sampo, Dana ja Nino. Tai sellainen huhu liikkuu, liekkö sitten totta.
Veljekset Aso ja Toni saivat heti pihalle saavuttuaan valtavasti huomiota, eikä siitä eteenpäin pojille oikein rauhaa löytynyt muualta kuin pimeistä nurkista. Ravintolan naistyöntekijät olivat järjestäneet BB tyypeille pari päivätehtävää, joissa oli haettava yleisön joukosta mitä ihmeellisempiä esineitä. Varsin rempseällä toiminnallaan Iida vei parinsa kanssa ylivoimaisen voiton jätkien vain yrittäessä lukea ohjeita. Juhlat meinasivat villiintyä niin hurjiksi, että henkilökunnan oli pakko hieman rajoittaa toimintaa. Toisena tehtävänä oli tehdä tatuointi jollekin. Ason ja Tonin tatuoinnit olivat niin kuumaa kamaa, että meinas tussista loppua väri kesken. Tatuointien laatu oli vaihteleva, mutta varsin mielenkiintoinen. Niin ja kävihän siinä sitten niinkin että tuo kaikkien draamaqueenien äiti Nino, päätti riehaantua ja järjestyksen valvojat joutuivat saattaamaan miehen ulos hieman rauhoittumaan…
Tuosta yöstä ei taas kukaan tiedä missä olivat, mutta ainakin kaikki taas löytyivät aamulla….
Seuraavana päivänä oli vuorossa Lahti. Matka lahteen oli taas hieman väsynyt, mutta onnellinen. Lahden naiset olivat ehkä kaikin avoimimpia Asoa, Toni ja Esa J kohtaan, joten vientiä ei ainakaan puuttunut. Illan ehkä hienoimpana kohtana nähtiin Ason ja Tonin kuuma yhteistanssi ravintolan lavalla. Se tanssi sai koko joukon niin kuumaksi, ettei lavalle enää mahtunut Aso ja Toni. Nyt kun ilta oli viritetty tiettyyn tunnelmaan, oli aika isojaon ja poikien päätettävä kuka sinne hotellin jatkoille sitten nyt lähtee. Se kuka sitten lähti on taas veljesten itse kerrottava…
Viikonloppu Love Hotelleissa oli raskas, mutta sisälsi paljon hymyä ja naurua. Aina välillä joillakin menee hermot paineen alla, mutta kokonaisuudessa suuremmilta murtumisilta vältyttiin ja Tampere ja Lahti saivat pienen osan BB:tä muistokseen. Toisilla se kuva, toisilla valtava määrä mustetta kehollaan, ja kuulemma jollakin sisään jäi muutakin…