Valtakunnan Vahtikoira: Nallekarkkeja
Nalle Wahlroos jaksaa hätkähdyttää ihmisiä tasaisin väliajoin. Milloin ihmetellään pappaikäisen ihmisen vaaleanpunaisia pillifarkkuja, milloin änkyrän konservatiivista kitinää. Nallen viimeisin huolenaihe on se, että julkista rahaa syydetään Suomessa liikaa tuottamattomiin yksilöihin, kuten köyhiin yksinhuoltajiin ja opiskelijoihin.
Tällaisessa maailmankuvassa ihmisen arvon määrittää se, kuinka paljon hän kilauttaa kolikoita työnantajansa kirstuun. Tällä tavalla ajattelevat ihmiset ovat kykenemättömiä hahmottamaan sellaisia asioita, jotka eivät ole heidän välittömässä elämänpiirissään mitattavissa ja laskettavissa. Köyhät ja työttömät ovat tämän ideologian mukaan hyödyttömiä ihmisiä, koska he ovat yhteiskunnalle pelkkä kustannuserä. Äärimmäisen teknokraattinen ihminen ei pysty ajattelemaan esimerkiksi sitä, että tuottamaton köyhä yh-äiti voi kasvattaa onnellisen ja tasapainoisen lapsen, mikä on jo hyvä saavutus sinänsä. Onnellisesta lapsesta saattaa kymmenien vuosien kuluttua tulla varsinkin tuottava yksilö tähän systeemiin, mutta sitä teknokraatti ei malta odotella. Onhan aika rahaa.
Kaikkein hämmentävintä hyperteknokraatin ajattelussa on se, miten vähän hän vaivautuu selvittämään asioita. Nallewahlroosit jauhavat vakuuttavasti mantraa siitä, miten laiskoja ja hitaita suomalaiset opiskelijat ovat. Kannattaisiko ensiksi selvittää, miten pitkiä suomalaisopiskelijoiden valmistumisajat ovat muihin eurooppalaisiin verrattuna. Tämän jälkeen olisi paikallaan tehdä tutustumiskäynti muutaman opiskelijan elämään, suhtautua siihen vaikka eksoottisena elämysmatkailuna.
Valitettavasti opiskelijat eivät ehtisi vierastaan paljon viihdyttää, sillä illat, viikonloput ja lomat kuluvat pääsääntöisesti töissä. Yliopistolla kun on tarjolla luento silloin ja tentti tällöin, vaikka opiskelija voisi päntätä enemmänkin. Mutta koska opintoja ei ole aina suunniteltu järkevästi, joutuu opiskelija kamppailemaan opintopisteiden kertymisen, tulorajojen, opintotukikuukausien ja vastaavien muuttujien kanssa, ja yleensä ainoa ratkaisu yhtälöön on työnteko opintojen ohessa. Vierailunsa jälkeen nallet ja matit voisivat pohtia kriittisesti omia saarnojaan laiskojen ja itsekeskeisten opiskelijoiden vetelehtimisestä ja vastuuttomuudesta.
Teknokraatilta on lähes kohtuutonta vaatia pehmeiden asioiden arvostamista. Mitä väliä on sillä, kokeeko ihminen elämänsä mielekkääksi ja mukavaksi. Kunhan mokomat kuhnailijat nyt vain kiihdyttäisivät tahtia ja painaisivat pidempään. Kuka muuten maksaa nallen eläkkeen golf-etuineen? Nuorilla ja köyhillä ei ole teknokraatin maailmassa oikeutta nautintoon ja hyvään elämään. Se oikeus on vain elämää tarpeeksi typistetystä ja kärjistetystä vinkkelistä tarkastelevilla kalkkiksilla.
Välillinen vaikutus on teknokraatille outo termi. Hän näkee asian a yhteyden asiaan b, mutta ei kykene ajattelemaan ympäristön, mielialan ja vastaavan vaikutusta pylpyröiden a ja b liikkeisiin. Turha siis kitistä, että kirjojen lukeminen voi tehdä hyvää kansantaloudelle, kun ihmiset ovat työssään virkistyneempiä ja latautuneempia. Se on niitä humanistien kummitusjuttuja.
Teen nyt nallewahlroosit ja avaan sanaisen arkkuni. Sanani syntyvät täysin subjektiivisesta näkökulmasta vailla minkäänlaista faktatietoa mistään. Aion arvostella minulle täysin tuntemattomia ihmisiä ainoastaan sillä oikeutuksella, että minulla on herne perseessä.
Nallukainen ja muut teknokraatit, te tuhoatte Suomen kansantalouden tappamalla kaiken inhimillisen, monimuotoisen ja mielenkiintoisen. Olette ikäviä ihmisiä, joiden kanssa en ikinä haluaisi istua kaljalla -osittain siksi, että kaltaisenne vässykät juovat vain maitoa tai ylihintaista konjakkia, jonka laatu ei ole missään suhteessa sen hintaan, mutta ette voi ymmärtää sitä, koska ymmärrätte vain rahan, ette maun päälle. Kaltaisenne ihmiset saisi sulkea omaan ghettoonsa. Voitte siellä vertailla peniks-ei kun siis veneitänne ja puhua vaikka golfista. Olette pudonneet junasta aikoja sitten ja golf on teille vielä tosi wou ja ihkuu vaikka nykyään ihmiset, jotka oikeasti ovat jotain, käyvät sienimetsällä ja kertovat lapsilleen satuja. Harrastelevat siis sellaista tuottamatonta hömpänpömppää.
Valtakunnan Vahtikoira: Vanha mutta vähemmän viisas
Viimeaikaiset tutkimukset todistavat sen, mikä monilla työpaikoilla on tiedetty valitettavan pitkään. Suomalainen työelämä on rööristä. Ihmiset eivät viihdy töissä ja haluavat sieltä nuorena pois. Raha ja asema eivät enää houkuta nuoria aikuisa. He haluavat vain löytää kivan työpaikan, joka istuu osaksi elämää eikä hallitse sitä täysin.
Työelämässä koettuun pahoinvointiin on useita syitä. Yksi -ja ehkä kaikkein merkittävin- on huono johtaminen. Suomessa vieroksutaan edelleen korkeakouluista valmistuvia johtamisen ammattilaisia. Johtamista opiskelleet lytätään nopeasti työelämässä tokaisemalla, että ei täällä papereilla pärjätä.
Toivon usein, että niillä papereilla olisi enemmän merkitystä.
Monissa organisaatioissa johtopaikat menevät edelleen niille, jotka ovat kitkuttaneet firmassa vuosikymmenet. Iän ja urautumisen oletetaan tuovan ihmiselle automaattisesti johtamisessa tarvittavaa ammattitaitoa. Tämä on johtanut siihen, että esimiesasemassa terrorisoi liian monta vallastaan sokeutunutta änkyrää, joille työpaikka on leikkikenttä, jolla pönkitetään omaa egoa. Jos joku sukaltaa mainita sanat sosiaalinen älykkyys, empaattisuus ja konfliktinhallintataidot, alkaa jyräpomo meuhkata. Onhan hänellä jumalauta soikoon kolmenkymmenen vuoden työkokemus alalta ja tästä kyseisestä firmasta.
En ymmärrä, miksi vanhoja ja kokeneita ihmmisiä pitäisi kunnioittaa automaattisesti heidän ikänsä ja kokemuksensa takia. Jos ihminen on ollut kusipää koko ikänsä, on hän todennäköisesti kusipää kuusikymppisenäkin. Samoihin tehtäviin jämähtäminen johtaa helposti siihen, ettei änkyrän tarvitse koskaan astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hän saa heitellä hiekkaa ja viskoa tavaroita leikkinurkassaan miten lystää. Lopulta hän saa jäädä rauhassa sottaamaan nurkkaansa, koska kukaan itseään kunnioittava ihminen ei jää sietämään mokomaa käytöstä. Näin jäykistä ja kulmikkaista sosiopaateista taiotaan vanhoja ja kokeneita mestareita, jotka ansaitsevat johtavan aseman ihan vain ikänsä takia.
Jos koulunpenkillä johtamista opiskelleilta vaaditaan käsien likaamista oikeissa hommissa, tulisi käytännön töitä tekeviltä vaatia kouluttautumista. Monille viisi-kuusikymppisille tekisi hyvää avata pari johtamisen perusopusta. Management by perkele kun ei nykynuoriin enää uppoa. Kiristäminen, huutaminen ja pelottelu saavat nuoret työntekijät haistattamaan pitkät firmalle. Tämä on terve ilmiö, ja saa toivon mukaan yritykset ja organisaatiot havahtumaan siihen, että jotain on tehtävä ja pian. Suurten ikäluokkien eläkkeitä ja hoitkustannuksia ei makseta, jos nuoret ahdistuvat ja leipiintyvät työelämässä ennen kuin heidän uransa on ehtinyt kunnolla alkaa.
Toisaalta jäärien päitä ei helpolla käännetä. Tosijäärä ei näe itsessään mitään vikaa. Vika on nuorissa, jotka ovat vetelää ja mukavuudenhaluista pullamössöä. Sen kunniaksi kippistellään ja todetaan, että näin on meidän virmassa asiat hoidettu ja tullaan aina hoitamaan. Yritti tänne kerran joku maisterisjuippi tulla, mutta me savustettiin se pihalle parissa kuukaudessa. Muahhahhhaaah!
Ja niin maailma jatkaa kiertoliikettään.
Beautiful life: Uusi blogi Metropolissa
Metropolin uuden, hius- ja vaatetrendejä käsittelevän blogin löydät osoitteesta: http://beautifullife.blogit.fi/
Valtakunnan Vahtikoira: Puhumisen jalo -ja vaikea- taito
Poliitikot ovat tiuhentuvaa tahtia äänessä eduskuntavaalien lähestyessä.
Kokoomuksen Marja Tiura lopetti pääsiäisenä viljelemänsä raamatulliset vertauskuvat ja julisti blogissaan lähtevänsä eduskuntavaaleihin, koska luopuminen merkitsisi samalla unelmista luopumista. Jutta Urpilainen haluaa ihan ensimmäiseksi sanoa, että Sdp on nyt ilon ja rakkauden puolue. Mikael Jugner haluaa sanoa saman, mutta hän tekee sen vielä Facebookissa, Youtubessa ja Twitterissä. Keskustassa pääministerin pallia tavoitteleva Mari Kiviniemi pudottelee suustaan vain grammalleen punnittuja lauseita. Väyryspaavo taas on tullut vuosikymmenien saatossa tutuksi siitä, että hän asettelee sanansa aina niin ovelasti, ettei hänen loppupeleissä voida väittää sanoneen yhtään mitään, vaikka suu on louskuttanut tiuhaan tahtiin.
Ei ihme, että politiikka ei kiinnosta ihmisiä. Selkeä ja uskottava viestintä tuntuu olevan poliitikoillemme ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Monet poliitikot puhuvat hieroglyfeillä, koska he pelkäävät toimittajia. Äänestäjät kuitenkin ansaitsevat selkeitä vastauksia. Me emme halua kuulla peruspalveluratkaisun esiasteen valmistelevan työryhmän selvitysraportin mahdollisista toimenpide-ehdotuksista. Haluamme suoria vastauksia siihen, millaisia mielipiteitä päättäjillä on rahankäytöstä, työllisyydestä, koulutuksesta ja maahanmuutosta. Parempi vaihtoehto ei ole puhua keväthangilla välkkyvistä ajatusten airueista, jotka kirkastuvat kesäpäivän loisteessa kirkkaiksi helmiksi. Haluamme tietää, mistä tämä maa saa rahaa ja mihin ne rahat laitetaan. Emme halua kuulla vastausta “ehdottomasti ehkä”, vaan selkeän “kyllän” tai “ein”. “En tiedä” on suoraselkäisesti lausuttuna parempi vaihtoehto kuin virallisen narisevalla äänellä ladeltu pykälälista.
Ihmettelen, missä vaiheessa suomalaisten poliitikkojen puhetaito on päässyt näin ala-arvoiseen tilaan ja onko sitä puhetaitoa koskaan edes ollut? Yhdysvalloissa, Briteissä, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa poliittinen väittely on kuin sujuvaa florettimiekkailua. Sitä katselee ja kuuntelee mielellään. Noissa maissa poliitikkojen puheet ovat hyvin suunniteltuja, ne innoittavat ja ärsyttävät. Tunteet kuuluvat puheesta tarkoituksella. Samaan aikaan Suomessa ihan Matti vaan narisee kädet täristen paperiinsa tuijotellen avustajan kanssa laadittua turvallista ja kuivaa palikkatekstiä. Pari vuotta sitten matti Vanhanen kehtasi ylepillä suomalaisten poliitikkojen huonoilla viestintätaidoilla. Täällä ei kuulemma tarvita retoriikkaa, koska teot puhuvat puolestaan.
Tiedoksi niille, jotka eivät ole retoriikkaan perehtyneet. Klassisten oppien mukaan hyvä puhe perustuu järjen, tunteen ja moraalin varaan. Hyvä viesti on tehokas ja selkeä, sitä kuuntelee mielellään ja se tukeutuu selvästi jonkin eettisen näkemyksen varaan. Tätähän poliittisen puheenkin pitäisi olla: äänestäjiä innostavaa sanomaa, joka on vankasti perusteltu ja joka kumpuaa puhujan maailmankatsomuksesta. Retoriikassa ei ole kyse kikkailusta, vaan ajattelun ja puheen saumattomasta yhteistyöstä.
Vika ei liene vain suomalaisten kehnoissa viestintätaidoissa, vaan negatiivisessa asenteessa, joka imetään jo äidinmaidosta. Ihan tosi, kenen mielestä on oikeasti hienoa olla aina niin saatanan tuppisuuna. En jaksa enää uskoa siihenkään, että jurojen suomalaisten teot puhuisivat sanojen puolesta. Eihän tässä maassa kukaan enää mitään tee, ellei siitä makseta erityistä takamuksensiirtolisää. Kädet taskussa nariseva nynny ei ole sankari, vaan saamaton aikuinen, joka ei kunnioita muita ihmisiä sen vertaa, että vaivautuisi puhumaan näille ymmärrettävää suomea miellyttävällä tavalla.
Vuodenvaihde tuo tullessaan varmasti tukun Youtubeen ladattuja eduskuntavaaliehdokkaiden palopuheita. Pahoin pelkään, että videot jäävät kuitenkin vitsien tasolle. Käsi sydämellä, kuka voi katsoa Jutta urpilaisen “Yes We Can” -videon tuntematta suurta myötähäpeää?
Sporttiblogi: Hyvää kesälomaa pääkaupunkiseutu
Se alkoi sitten kesäloma kaikille pääkaupunkiseudun joukkueille jääkiekon SM-Liigassa. Jokerit ilmoitti jo kauden alussa, että kotimaisilla voimilla mennään, mutta allekirjoittaneelle ei ole valjennut missäpäin Suomea syntymätorppa sijaitsee esimerkiksi sellaisilla herroilla kuin Alex Brooks, Michael Nylander, Bates Battaglia, Fredrik Bremberg tosin kaikkihan globalisoituu. Todettiin myös kahden kalliin valmentajan(lue Aravirran potkut), ja huikeasti ylipalkatun henkilökunnan tuovan onnen ja menestyksen. Olisiko työnteko johtoportaasta joukkueen huoltajaan asti yhtään vakavasti harkittava toimi? No ei lyödä enää lyötyä.
Blues vaelsi makkaratehtaan varjossa, joskin valoa tunnelin päässä Espoolaisilla sentään on. Se ainoa seudun seura joka on pystynyt omaksumaan jotain uutta muutaman viimevuoden aikana.
Aina rakas HIFK olisikohan jo aika tunnustaa ettei brändikiekolla voi 2000 luvulla enää voi voittaa?
Jotenkin tulee eittämättä mielee,n että veri ei ole onnistunut kiertämään johdon ja fanaattisimpien fanien päässä jotka tätä vaativat.
Kari Jalonen teki mitä yksi mies pystyy, mutta ne riivatun tuulimyllyt. Peluuttaminen on taitavaa, mutta kun vielä ne brändin vaatimat rasitteet vain voisi jättää, tulisi ehkä sitä menestystäkin. Kerran IFK aina IFK saisi varmasti jotain pontta taakseen.
“jubens”
Valtakunnan Vahtikoira: Älykästä typeryyttä
Helsingin Sanomat uutisoi maaliskuun lopussa tutkimuksesta, jonka mukaan suuri osa suomalaisista rajoittaisi maahanmuuttoa. Työn perässä tulijoihin suhtauduttiin myönteisemmin: vain 13 prosenttia rajoittaisi työperäistä maahanmuuttoa. Verkossa toteutetun tutkimuksen oli teettänyt maahanmuuttokriittinen Homma-yhdistys.
Tutkimustulos kertonee jotakin suomalaisten asenteista. Toisaalta tuloksia kannattaa tarkastella yhtä kriittisesti kuin maahanmuuttajiakin. Kuka vastaa maahanmuuttokriittisen tahon järjestämään tutkimukseen yhtä innokkaasti kuin maahanmuuttokriitikko?
Huolestuttavaa on se, miten sokeasti media esittelee fiksuihin sanankäänteisiin verhottua änkyryyttä. Jussi Halla-Aho on vastaus jokaisen umpimielisen, pelokkaan ja huonosta itsetunnosta kärsivän rasistin märkiin päiväuniin: humanistihipin näköinen lukenut mies, jonka älykästä maahanmuuttokritiikkiä media kuuntelee korvat höröllään. Maahanmuuttokriittisyydestä on muodostunut Suomessa samanlainen taikasana kuin surkuhupaisasta wapista 1990-luvun lopussa. Voit puhua millaista potaskaa tahansa, kunhan sujautat puheeseesi sanat wap, monimediallisuus ja interaktiivisuus. Parhaiten wap-kusetuksessa onnistui pelifirma Riot Entertaiment, johon sijoittajat panostivat miljoonia. Yhtään kunnon peliä ei tiettävästi koskaan kehitetty, koska koodaajilla oli kiire ostaa pukuja, skumppaa ja ilotyttöjä sijoittajien laskuun.
Maahanmuutossa on omat ongelmansa, eikä niiden piilottelusta ole etua kenellekään. On vaikea perustella, miksi ihmisen pitäisi mennä töihin 1500 euron kuukausipalkalla, jos helsinkiläiselle somaliperheelle on maksettu enemmän sosiaalitukia kuukausittain. Maahanmuuttajien suurin ongelma ei kuitenkaan ole laiskuus, vaan työttömyys. Työttömyys taas johtuu usein älykkäiden maahanmuuttokriittisten suomalaisten ennakkoluuloista. Miksi palkkaisin somalin, eivät ne tee muuta kuin vetelehtivät Kampissa ja huutelevat naisten perään? Ählämiä en varmana ota, se alkaa vaatia rukoustaukoja ja käyttää jotain rättiä, joka karkottaa asiakkaat.
Niin supersuvaitsevaisiin kuin änkyröihin liittyvät ennakkoluulot näyttävät pitävän paikkansa ainakin Vihreiden, Homman ja Suomen Sisun väkeä tarkasteltaessa. Vihreissä viihtyvät pitkiä vanhempainvapaita pitävät koti-isät, homot ja lesbot sekä lentomatkailua boikotoivat itufarmarit. Homman ja Sisun foorumeilla avatareissa vilkkuu Suomen Leijonia, muskeleita sekä karikatyyrikuvia muslimeista ja somaleista. Keskusteluketjuissa muun muassa todetaan, että kebab on monikulttuurisuuden paras saavutus ja ollaan huolestuneita ihmisten lukkoja öisin räpläävistä lakunaamoista. Kaikki tämä on verhottu julkisuudessa yleviin sanoihin suomalaisen kulttuurin vaalimisesta ja inhimillisyydestä. Hei oikeasti me vastustetaan maahanmuuttoa vaan siksi, että niillä somaleilla olisi parempi olla kun eivät ne sovi tänne Suomeen ja tulee kauheasti kaikenlaisia ongelmia ja pahoinvointia, ihan somaleiden asialla tässä ollaan.
Suomen Sisu, Homma ja muut vastaavat liikkeet ovat päihittäneet monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta puolustavat tahot ovelalla keinolla. Maahanmuuttokriittisyydestä eivät julkisuudessa puhu enää maihinnousutakkeihin pukeutuvat nahkapäät, vaan kasvissyöjän näköiset ujohkot perheenisät, joilla on yliopistokoulutus ja kravatti kaulassa. Juuri sellaiset fiksut ja sympaattiset tyypit, jotka eivät tekisi pahaa kärpäsellekään. Rasistit saavat oivallisen kuoren, johon verhota aatteensa. Sen sijaan viherpiipertäjät pystyvät puhuttelemaan vain omaa yhteisöään, vihreitä arvoja kannattavia maalaiskaupunkilaisia, jotka pyöräilevät töihin kesät talvet ja kasvattavat lemmikkieläimensä vegaaneiksi. Tällaiset henkilöt eivät tarjoa samaistumispintaa lenkkimakkaraa sohvalla mussuttavalle peruspertille.
Mediapelin puolesta peli on 1 - 0 sofistikoituneille änkyröille. Nyt tarvittaisiin viherpiipertäjien Kari Taalasmaa, joka kutsuu naapurin somalin kotiinsa sumpille ja jännittää muslimikavereidensa kanssa jääkiekon SM-liigan loppuottelua. Vain silloin viherpiipertäminen ja somalien hyysäys voivat saada rinnalleen sellaisia termejä kuin suvaitsevaisuus, ennakkoluulottomuus ja muutos.
Valtakunnan Vahtikoira: Kenellä meneekään huonosti?
Kestettyään kaksi viikkoa ahtaajien lakko on aiheuttanut Suomen vientiteollisuudelle jo 1,5 miljardin euron tappiot. Päivittäin tappioita rapsahtaa 100 miljoonan euron edestä. Eniten lakosta on kärsinyt teknologiateollisuus, jonka päivätappiot ovat jopa 70 miljoonaa euroa. Kaikki melko pienen ammattikunnan tähden. Kaikki sen tähden, että heidän mielestään työntekijät ansaitsevat 6 - 12 kuukauden palkkaturvan työttömyyden varalta. Kaikki siksi, että ahtaajien muutosturva on niin huono.
Anteeksi nyt vaan ahtaajat ja AKT, mutta pienipalkkaiselta pätkätyöläiseltä ei teille paljon sääliä heru.
Suomi on täynnä sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä. Ala on pienipalkkainen ja naisvaltainen. Töitä piisaa, mutta työnantajat pihtaavat vakituisia työsuhteita. Pätkää pätkän päälle painavat työntekijät eivät nauti samoista oikeuksista kuin vakiduunarit. Vielä vaikeampi tilanne on niillä aloilla, joilla töitä on tarjolla vähän ja etenkin uran alkupuolella on otettava vastaan mitä tarjotaan -etuja ja ehtoja kyselemättä. Monet kulttuuri- ja viestintäalan työpaikat ovat tällaisia. Myös opettajat ja monet luonnontieteitä ja teknisiä aloja opiskelleet ovat samassa veneessä. Taideopiskelijan on yleensä turha valittaa epävarmaa tulevaisuuttaan ja huonoa palkkaa. Yleinen kommentti kuuluu, “olisit opiskellut jotain järkevämpää”. Ehkä sama fraasi kannattaisi heittää valittaville ahtaajille ja paperitehtaissa työskenteleville. Menkää vanhainkotiin tai sairaalaan töihin, niissä riittää duunia. Palkka tosin alkaa ykkösellä etkä välttämättä saa koskaan vakituista työsuhdetta. Kenellä tässä maassa olikaan huono muutosturva ja kehnot oltavat?
Ahtaajat ovat perustelleet valituksiaan samalla valitusvirrellä kuin paperitehtaiden väki. Teemme raskasta ja vaativaa työtä, ilman meitä Suomi pysähtyisi. No niinhän se osittain pysähtyikin. Mutta onko kenelläkään käynyt mielessä, että ilman esimerkiksi insinöörityötä teillä ei olisi koneita, joita pysäyttää.
Insinöörialalla kilpailu koventuu koko ajan. Pelkkä koodaaminen ei riitä, sillä työntekijän ja yrityksen on myytävä itsensä joka päivä uudelleen ja todistettava pätevyytensä. Myös valkokaulustöitä siirretään Kiinaan ja Intiaan, mutta mitä tekevät insinöörit? Koodaavat kiltisti vielä hiukan kovempaa tahtia valittamatta ja muutosturvaa kyselemättä. Se, onko tällainen käytös järkevää, on toki eri asia. Liika fiksuus voi kostautua ylidiplomaattisena ja liiankin epäitsekkäänä käyttäytymisenä.
Puhe ahtaajien huonosta työmarkkina-arvosta on kummallista. Jos työntekijä pääsee perustyöllä 4000 euron ansioille ja käärii lisien kanssa jopa 6000 - 7000 euron kuukausipalkkaa, eivät asiat voi kovin huonosti olla. Saman verran tienaa erittäin hyvin urallaan edennyt esimiesasemassa oleva diplomi-insinööri. Tosin siinä vaiheessa kun ahtaajat aloittavat talorahojen keräämisen istuu dippainssi vielä koulun penkillä makaronin ja tonnikalan voimalla. Työajoista esimiesinssin on turha kitistä. Pomon kun pitää olla aina tavoitettavissa.
Valtakunnan Vahtikoira: Koulusurmia, kidnappauksia ja kilpailua
Itä-Suomessa kaapattiin vauva, joka onneksi löydettiin elossa läheisestä lumihangesta. Tätä postausta kirjoittaessani tapauksen tutkinta on vielä kesken. Tuoreen tiedon mukaan yksi sieppauksesta epäilty on murrosikäinen nuori. Oli tekijä kuka tahansa, tapaus sai sydämen pongahtamaan monen äidin ja isän kurkkuun. Lastaan ei näköjään uskalla enää jättää ulos päiväunille tässäkään lintukodossa. Kaukana ovat ne ajat, kun tarvitsi vain huikata naapurille, että katsotko hieman meidän Matin ja Maijan perään ja penskat juoksentelivat pitkin pihoja avaimet kaulanarussa. Nyt naapuriin ei voi enää luottaa, sillä hän on potentiaalinen sieppaaja, murhaaja tai pedofiili.
Väkivalta ei ole uusi ilmiö. Silmittömien väkivaltarikosten aalto pyyhki Suomen yli jo 1950- ja 60-luvuilla, jolloin selviteltiin Kyllikki Saaren, Tulilahden ja Bodom-järven mysteereitä. Aivan uutta suomalaisessa väkivallassa näyttäisi olevan näytöksellisyys ja dramaattisuus. Ihmiset eivät tee enää veritekoja impulssien ajamina. Viime vuosien koulusurmat, nuorisoväkivalta ja Myyrmannin pommi-isku osoittavat, että teoille halutaan mahdollisimman paljon yleisöä. Massasurmaaja suunnittelee iskunsa etukäteen, jättää jalanjälkiä internetiin ja iskee mahdollisimman julkisella paikalla keskellä päivää. Perijättärien kidnappaukset, vuorivillalla päällystetyt kidutuskammiot ja sieppaukset eivät ole enää vain amerikkalaisten poliisisarjojen kuvastoa. Ne ovat osa suomalaista todellisuutta.
Jos viiden miljoonan ihmisen maassa tehdään kymmenen vuoden sisällä massiivinen pommi-isku, kaksi koulusurmaa ja kaksi sieppausta, pitäisi hälytyskellojen rämistä. Tapahtumat voisi jotenkin hyväksyä satojen miljoonien asukkaiden suurvaltiossa. Mutta Suomen kaltaisessa lilliputtimaassa tapahtumat eivät voi olla vain sattumaa. Ne heijastelevat jotain suurta, vastenmielistä ja vaarallista. Eikö nyt olisi jo korkea aika myöntää se, että Suomeen syntyminen ei ole lottovoitto. Sosiaaliturvasta ja maksuttomasta koulutuksesta huolimatta täällä voidaan hemmetin huonosti. Rohkenen väittää tavanneeni onnellisempia ihmisiä niissä Aasian maissa, joissa monen ihmisen ainoa koti on pahvilaatikko tai sanomalehti.
Asiat ovat Suomessa näennäisesti hyvin, mutta pinnan alla olemme itsekästä, veemäistä ja ilkeää kansaa. Avun tarjoaminen lähimmäiselle on aivan mahdotonta. Lohduttava käsi olkapäällä on seksuaalista häirintää. Sitä paitsi omastaan ei kannata jakaa liikaa muille, muutenhan naapuri saattaa porhaltaa ohi. Se jolla onnni on, se onnen kätkeköön ja sitä rataa. Positiivisuus on valheellista ja pinnallista hapatusta. Pessimisti ei pety. Suomalaisille nakutetaan Pisa-tilastoja lapsesta asti, ja poliitikot keskittyvät pohtimaan, miten meistä saataisiin puristettua vielä hiukkasen enemmän mehuja irti. Aidosta tekemisen ilosta kumpuava aktiivisuus tyrehtyy. Suomessa arvostetaan kärsimyksen ryydittämää säntillistä puurtamista, josta nautitaan korkeintaan eläkkeellä. Asenne on johtanut siihen, että entistä useampi valitsee passiivisuuden jo ennen kuin on edes yrittänyt tehdä mitään. Ihmiset purkavat luontaista energiaansa korkeintaan tukihakemusten täyttämiseen ja kanssaihmisten nälvimiseen. Monet nuoret pitävät suurimpana saavutuksenaan reality-ohjelmissa paneskelua. Ihmiset haluavat olla esillä suorastaan pornografisesti, mutta aito yhteisöllisyys ja läheisyys puuttuvat. BB-tähtien fanittaminen ja dissaaminen ei korvaa välittämistä ja turvallista väittelyä.
Suomalaisten paha olo on monisyinen ja ristiriitainen ilmiö. Olemme samanaikaisesti stressaantuneita, passiivisia ja syrjäytyneitä. Koko yhteiskunta kouluista työpaikkoihin ja virastoihin asti pitäisi nyt valjastaa tämän pahan olon purkamiseen. Sen sijaan päättäjät vierittävät kaiken vastuun taakkansa alla natisevalle mielenterveyssektorille. Myös mielenterveysongelmien hoito on rationalisoitu perin suomalaiseen tapaan: Kelan terapiatukea myönnetään vain niille, jotka ovat tarpeeksi sairaita, mutta kuitenkin sopivan terveitä. Toisin sanoen niihin ihmisiin panostetaan, joissa nähdään veroeurojen mahdollisuus. Työkyvyttömän ihmisen hoitaminen on turhaa, koska hän ei tuota mitään.
Vuosi sitten Matti Vanhanen keksi omien sanojensa mukaan fantastisen idean keväisellä hiihtolenkillä. Pidennetään suomalaisten työuria, jee! Ihan oikeasti. Jos tämä on fantastisinta mihin päättäjämme pystyvät, kannattaisiko heille antaa kunnon lumipesu? Jos minä keksisin mokoman idean, hautaisin pääni häpeästä hankeen.
Perisuomalaisen pessimistiseen tapaan ennustan, että uusi koulusurmaaja suunnittelee jo iskuaan. Kun seuraava tragedia tapahtuu, pyörittelemme hetken päätämme. Ihmettelemme, kuka ilkimys on tehnyt maastamme näin pahan paikan. Ja mikä hiivatti niitä nuoria oikein vaivaa? Kaikilla meistä olisi nyt peiliin katsomisen paikka. Tuotamme ja uusinnamme kylmää ja kilpailuhenkistä yhteiskuntaamme ihan itse. Sitä ei ole kukaan antanut meille pyytämättä ja yllättäen, vaikka kovasti haluaisimme uskoa niin.
Sporttiblogi: Kimi median hampaissa vai media Kimin hampaissa
Valtakunnan Vahtikoira: Ruokkivan käden pureminen
Yhä useammat julkisuuden henkilöt valittavat median ajojahdista. Erikoista on se, että suuri osa näistä valittajista on ihmisiä, jotka ovat täysin vapaaehtoisesti hakeutuneet julkisuuteen. Jari Sarasvuo on viimeisen vuoden ajan keskittynyt messuamaan bisnesjargonin sijaan median huonosta käytöksestä. Viimeisin Sarasvuon veto oli syyttää mediaa yrityksensä Trainer´s Housen romahtaneesta tuloksesta. Samoihin aikoihin iltapäivälehdissä käytiin pienoinen debatti X-Factor -juontaja Renne Korppilan skinhead-kytköksistä. Korppilan mielestä siinä ei ole mitään arveluttavaa, että hän soittaa bändissä, joka mitenkään skinheadismiaan selventämättä ja tarkentamatta ilmoittautuu kyseisen aatteen kannattajaksi. Samalla kun Jari syytti toimittajia talousahdingostaan, ihmetteli Renne, miten ihmeessä häntä voidaan pitää skinheadina, koska hän soittaa skinhead-yhtyeessä.
Vanha sananlasku ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, pitää tässä yhteydessä paikkansa erinomaisesti. Samoin viisaus, jossa muistutetaan, että sen eestään löytää, minkä taakseen jättää. Jari Sarasvuo on esiintynyt aktiivisesti mediassa 80-luvulta lähtien. Hän on täysin vapaaehtoisesti ollut esimerkiksi Diilin keulahahmo. Entisenä toimittajana Jarin luulisi tietävän, miten ärsyttäviä toimittajat ovat. He ovat uteliaita suupaltteja, jotka elävät tietojen hankkimisella ja levittämisellä. Heidän toimenkuvaansa kuuluu pohtia yritysten kehitystä talousjulkaisuissa ja räksyttää julkkisten ihmissuhteista roskalehdissä. Jos Jari Sarasvuo ei pidä mediasta, hänen ei pitäisi vastata haastattelupyyntöihin ja esiintyä Diilin kaltaisissa ohjelmissa.
Renne Korppilan reaktio taas on esimerkki huonosta julkisuudenhallinnasta. Kun ihminen lähtee ammattiin, johon julkisuus kuuluu, hänen on mietittävä myös siviilielämäänsä. Se on ikävää ja raakaa, mutta totta. Jos ihminen jatkaa skinhead-bändissä laulamista aloitettuaan työt radiojuontajana ja tv-tuomarina, hänen on turha ihmetellä median reaktioita. Rennen pointti lienee ollut se, että hän diggailee vanhanajan skinhead-kulttuuria. Kyseinen alakulttuuri syntyi Briteissä 60-luvulla. Aluksi kaljuja maiharipoikia ei kiinnostanut ulkomaalaisten hakkaaminen, vaan pubeissa hengailu kavereiden kanssa. Alkuperäiset skinit jopa hengailivat Britteihin muuttaneiden jamaikalaisten kanssa ja kuuntelivat ska- ja reggae-pohjaista musiikkia. Tällä skinhead-kulttuurilla on Joensuun nahkapäiden kanssa yhtä paljon tekemistä kuin Lordin huumorihevillä ja saatananpalvonnalla.
Korppila yritti tuoda tätä eroa esille medialle antamissaan kommenteissa. The Wrongdoersin Myspace-sivulla asiaa ei sen sijaan selitellä sen kummemmin. Suomen leijonasta, nyrkeistä ja sinivalkoisesta värityksestä koostuva kuvitus ohjaa ajatukset Joensuuhun 60-luvun Brittilän sijaan. Jos The Wrongdoers ei todellakaan ole rasistinen ja väkivaltainen bändi, pitäisi tämän tulla selväksi myös bändin sivuilla. On naivia ajatella, että julkisuudessa työskentely ja skinhead-bändissä soittaminen eivät voisi olla riskialtis yhdistelmä. Vielä naivimpaa on luoda bändille imago, joka ei pura skinheadismiin automaattisesti liitettyjä ajatuksia rasismista.
Media voi todellakin saada pahaa aikaan. Toimittajat eivät kuitenkaan ole aina syypäitä. Sähköinen media on kaikille vapaa temmellyskenttä, mikä tekee siitä vaarallisen välineen. Ajattelematon Facebook-päivitys tai ronskilla huumorilla höystetty sähköpostiviesti voivat nostattaa kohun, joka tuhoaa ihmisen uran ja yksityiselämän. Tällöin vahingosta voi syyttää vain omaa tyhmyyttään. Näkyvin esimerkki tästä on naisten ulokkeita auton kaariin vertaillut audimies Esko Kiesi. Ennen seuraavan viestin näpyttelyä kannattaa nukkua yön yli ja miettiä, kannattaako avata suutaan. Esimerkiksi Matti Vanhanen voisi laittaa tämän vinkin korvansa taakse ennen syöksymistään netin treffipalstoille ja blogiinsa. Vielä useamman henkilön kannattaisi miettiä myös sitä, onko julkisuuteen hakeutuminen hyvä idea. Kiinnitellessään rakkausviestejä Espoon lenkkipolkujen varrelle Jari Sarasvuon kannattaisi olla vastaamatta puhelimeen, kun toimittaja soittaa. Tätä käyttäytymismallia tulee noudattaa tunnollisesti niin kauan, kunnes media ei ole enää kiinnostunut sinusta.
Mediasta ei valitettavasti voi poimia vain itselleen mieluisia asioita. Toivon, että media ei koskaan ala toimia tällä tavalla, vaan mainostoimistojen ja tiedotusvälineiden välinen ero säilyy selvänä. Jos toimittajat kirjoittaisivat vain asioista, jotka miellyttävät juttujen kohteita, olisivat monet rikokset, eettisesti arveluttavat asiat ja ristiriidat jääneet paljastumatta. Sellaisetkin pikku keissit kuin Watergate, Wincapita ja lukuisat sotarikokset.